Kolumni: Kannattaa katsoa kanssaihmistä kohti
Tervehtiminen vaikuttaa pikkuasialta, mutta sillä voi saada suuria aikaan, muistuttaa yksinäisyyttä vastaan taisteleva Hilkka Olkinuora.
On tämäkin viikko! Se alkaa itsemurhan tehneiden muistopäivänä ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Mielenterveys- ja lapsen oikeuksien viikot kertovat siinä välissä karua totuutta maailman muka onnellisimmasta maasta.
Samaan marraskuiseen surkeuden syssyyn eduskunnan yksinäisyydenvähentämistyöryhmä julkisti Osallistujien Suomi- hankkeen. Taasko yksi maho toimenpideohjelma, kuten hallitusten taannoiset ohjelmat Suomi toimii ja Me puhumme teoin? Pyöreäposkinen pääministerimme antoi hyvinvoipaiset kasvot yksinäisyyden nitistämiselle: Alkakaapas tervehtiä toisianne. Voi ei!
Mutta seis! Asiassa on ideaa.
Jo vuosikymmenet sitten arvostettu onnellisuuden tutkija, professori Markku Ojanen yllytettiin laatimaan kymmenen kohdan onnellistumisohjelma. Sen ykköseksi tuli: ”Tervehdi toisia.”
Mitä itse asiassa teemme, kun tervehdimme toisiamme?
Tuumin silloin, että höpöhöpö. Ovatpa silakat pieniä joulukaloiksi! Yksinäisyyshän on tappava tauti, pysyvä pandemia. Sitä vastaanko pitäisi käydä moikkailemalla? Mitä jos alkaisin bussissa tervehtiä kaikkia matkustajia – seuraavalla pysäkillä odottaisi jo ambulanssi.
Kunnes aloin miettiä asiaa tarkemmin. Mitä itse asiassa teemme, kun tervehdimme toisiamme? Me tunnistamme toinen toisemme olemassaolon ja ihmisyyden. Olemme samanvertaisia. Ollaan ihmisiksi. Ollaan ihmisiä.
”Kun olin sairaanhoitaja, lääkärit eivät tervehtineet. Nyt olen lääkäri ja huomaan, etten tervehdi sairaanhoitajia,” kiteyttää ystävä tervehtimisen ytimen. Niinpä. Vanhat ihmiset valittavat tulevansa näkymättömiksi, köyhät samoin. Arvovalta ja arvottomuus näkyvät ja tuntuvat siinä, miten kohtaamme toisemme. Kyse ei ole vain moikkailusta. Kyse on ihmisarvosta.
Ihmisellä on tarve ja oikeus tulla nähdyksi ja kohdatuksi itsenään. Rakastetuimpia raamatunkohtia onkin se, missä Jumala sanoo: ”Minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Se on katse, joka kohdistuu tiiviisti, joka arvioi, mutta ei tuomitse tai hylkää.
Tervehtikäämme siis toisiamme. Siitä on hyvä ja helppo aloittaa taistelu tappavaa yksinäisyyttä ja syrjittyisyyttä vastaan. Annetaan toimenpideohjelmalle ja toisillemme mahdollisuus.
Ai jaa – mitäkö ne muut onnellisuuden keinot olivat? Kymmenennen muistan, sen raskaimman kaliiperin aseen, sen mitä voi tehdä, jos mikään muu ei tepsi. Se on ”auta muita”. Kun kääntää katseensa omasta navastaan tai varpaistaan kohti toista ihmistä, on tullut jo ottaneeksi ensimmäisen askelen onnellisuuden tai – kuten professori Markku nyttemmin sanoo – elämän mielekkyyden suuntaan.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Yksinäinen on syrjäytetty, ei syrjäytynyt
PuheenvuorotKun yksinäisyys purkautuu väkivallantekona, me kaikki olemme osallisia, miettii Hilkka Olkinuora.
