null Vaietut kirkkomellakat syvensivät helsinkiläisten kahtiajakoa sisällissodan kynnyksellä vuonna 1917

"Pirut ovat kerääntyneet kirkkoon", tokaisivat Nikolainkirkosta poistuvat miehet, kun Jean Boldtin kannattajat lauloivat Työväen marssia vallatussa kirkossa. Lausunnosta suivaantuneet boldtilaiset saivat kriitikot kiinni ja löivät toista nyrkillä niskaan, ilmenee poliisikuulusteluraporteista. Tunnelma kirkossa oli väkivaltainen ja sekasortoinen.

Hyvä elämä

Vaietut kirkkomellakat syvensivät helsinkiläisten kahtiajakoa sisällissodan kynnyksellä vuonna 1917

Anarkistit valtasivat kirkkoja. Kerran Kallion kirkon urkuri kiskottiin väkivalloin soittimensa äärestä.

Sunnuntaina toukokuun 20. päivänä vuonna 1917 Kallion kirkko oli tupaten täynnä. Työmies-lehden etusivun ilmoituksesta oli saatu tieto, että kirjailija Arvid Järnefelt, tunnettu tolstoilainen, pitäisi puheen kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen. Hän oli jo puhunut kahtena edellisenä sunnuntaina, ensin Nikolainkirkossa eli nykyisessä Tuomiokirkossa ja sitten Johanneksenkirkossa.

Ensimmäisellä kerralla Järnefelt oli pyytänyt etukäteen kirkkoherralta lupaa puhua. Lupaa hän ei ollut saanut, mutta hän oli puhunut silti lyhyesti.

Toisella kerralla kirkossa oli syntynyt sanaharkkaa kirkkoherran kanssa. Paikalla olleet ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet olivat yrittäneet estää Järnefeltiä puhumasta veisaamalla Jumala ompi linnamme -virttä. Kirjailija oli kuitenkin puhunut, suomeksi. Puhe oli käsitellyt Isä meidän -rukousta, jota Järnefelt oli selittänyt virke virkkeeltä tolstoilaisen aatteen innoittamana. Puheessa olivat korostuneet solidaarisuus, veljeysaate ja kunnioitus Jumalaa kohtaan.

Kolmantena sunnuntaina Kallion kirkon jumalanpalvelus jatkui harvinaisen pitkään. Loppuvirsiä varten taululle ilmestyi noin 80 virrensäkeistöä. Järnefeltiä kuuntelemaan tulleet ihmiset hermostuivat ja yrittivät saada urkuri Ilmari Krohnin lopettamaan soiton.

Koska urkuparven ovi oli lukittu, joukko miehiä muodosti ihmispyramidin päästäkseen kiipeämään urkuparvelle. He repivät Krohnin pois urkujen äärestä, heittivät hänet urkuparven portaita alas ja pahoinpitelivät sakastin edessä.

Yksi kirkonmies yritti vielä katkaista tilanteen juoksemalla sivuovesta kirkkosaliin huutaen "Tuli on irti!”. Provokaatio oli niin ilmeinen, että kukaan ei hievahtanutkaan.

Järnefelt halusi puhdistaa uskoa

On vaikea kuvitella, miten hiljainen ja hillitty, henkilökohtaisen uskonkriisin ajama kirjailija pystyi nousemaan saarnastuoliin tämän väkivaltaisen välikohtauksen jälkeen. Niin hän kuitenkin teki ja piti hienon puheen siitä, mitä Jumala on.

Hän pohti, oliko Jumala järki vai sittenkin rakkaus: ”Missä järki on tullut rakkauden alamaiseksi ja rakkaus järjen alamaiseksi, siinä on Jumala. Rakkaus rukoilee järkeä: järki, sinä joka olet osannut keksiä sukellusveneen, etkö voisi keksiä, miten veljeys toteutuu maan päällä?”

Koska urkuparven ovi oli lukittu, joukko miehiä muodosti ihmispyramidin päästäkseen kiipeämään urkuparvelle.

Järnefelt pohti myös Jeesuksen oppia ja arvosteli kirkkoa. ”Kirkon oppi, katekismukset ja rukoukset ovat opettaneet ihmisiä luulemaan, etteivät he olleet itse vastuussa tekemisistään. Tämä on syy maailmansotiin ja uskon nimissä tappamiseen”, hän sanoi. Järnefelt halusi siis omalla tavallaan puhdistaa uskoa.

Puheen jälkeen kirkko tyhjeni. Etsivälle poliisille tehtiin ilmoitus tapahtuneesta. Järnefelt julkaisi selonteon omista tekemisistään ja tarjoutui maksamaan kirkolle aiheutuneet vahingot.

Arvid Järnefelt piti toisen kirkkopuheensa Johanneksenkirkossa. Hän selitti Isä meidän -rukousta tolstoilaisen aatteen kannalta, kuvailee asiaa tutkinut Hanna Fagerudd.

Arvid Järnefelt piti toisen kirkkopuheensa Johanneksenkirkossa. Hän selitti Isä meidän -rukousta tolstoilaisen aatteen kannalta, kuvailee asiaa tutkinut Hanna Fagerudd.

Väkivalta kirkossa yllätti pasifistin

Jo ensimmäisen puheensa jälkeen Arvid Järnefelt oli kehottanut kuulijoita maksamaan ulos mennessään kolehtia "ylimääräisistä lämmityskustannuksista", joita seurakunnalle oli koitunut puheen aikana.

Näin kertoo kirkkomellakoita tutkinut teologian maisteri Hanna Fagerudd. Hän kaivoi esiin muun muassa Kallion kirkon tapahtumista tehdyt poliisikuulusteluraportit. Levyseppä Kalle Koivuniemi Lastenkodinkadulta kertoi kuulustelussa menneensä veljensä kanssa kirkkoon lehti-ilmoituksen perusteella silkasta uteliaisuudesta. Hänetkin oli nostettu urkuparvelle, mutta hän väitti kiivenneensä sieltä heti alas. Hän kuvasi urkurin pahoinpitelijöitä sakilaisten näköisiksi.

Sakilaiset olivat työläiskaupunginosissa asuvia nuoria huligaaneja, yleensä sekatyömiehiä tai työttömiä pikkurikollisia. Väkivaltainen jengi tunnettiin raiskauksista, puukotuksista ja uskonnollisten tilaisuuksien häiriköinnistä. 1910-luvulla tämä alakulttuuri oli vahvimmillaan. Urkurin hakkaaminen kuulostaakin enemmän sakilaisten riehunnalta kuin tolstoilaisten pasifistien toiminnalta.

Fagerudd kiinnittää huomiota siihen, että Järnefelt oli ottanut kirkkoon mukaan nuoren tyttärensä, mikä osoittaa, ettei hän ollut odottanut tilanteen kääntyvän väkivaltaiseksi.

Poliisikuulusteluissa selvisi myös, että sekä kappalainen että kirkkoherra olivat jo poistuneet kirkkosalista tilanteen karatessa käsistä. Kirkkoherra Julius Engström oli käskenyt urkurin soittaa pitkät loppuvirret ja kuulutusten yhteydessä kieltänyt Järnefeltiä puhumasta ja kehottanut kuulijoita poistumaan. Sitten hän oli lähtenyt toimittamaan hautajaisia.

Kappalainen Kaarlo Viktor Hurmerinta taas oli yrittänyt vaientaa soiton sanomalla urkurille: ”Tule pois, Ilmari, ei hullujen kanssa voi puhua.” Hän oli mennyt seurakuntasaliin vihkimään pariskuntaa, mutta vihkiminen oli jäänyt kesken, kun kirkkosalista oli alkanut kuulua meteliä. Hurmerinta oli juossut kirkkoon ja nähnyt, miten Krohn oli työnnetty portaita alas, mutta sitten hänen oli pitänyt lähteä seuraavaan työtehtäväänsä, ruumiinsiunaukseen.

Maaliskuun vallankumous provosoi Helsingissä surmia

Koko alkuvuosi 1917 oli ollut Helsingissä levoton. Sotatalouden tuottoisat vuodet olivat Suomessa päättymässä, kun emämaa Venäjän sotatarviketilaukset ja muut sen teettämät työt vähenivät. Rupla joutui syöksykierteeseen. Venäjän maaliskuun vallankumous mullisti yhteiskunnallisen tilanteen Suomessakin. Keisari syöstiin Pietarissa vallasta, ja valtaan nousi väliaikainen Kerenskin hallitus.

Pietarissa vallankumous alkoi jättimielenosoituksina, yleislakkona ja sotilaskapinana, joka levisi myös Helsinkiin. Pohjoissatamassa, keskellä kaupunkia, oli Venäjän taistelulaivoja. Merisotilaat surmasivat Helsingissä maaliskuussa lähes 40 venäläistä upseeria.

Esimerkiksi sotilasneuvoston erottama vara-amiraali Adrian Nepenin ammuttiin Katajanokan upseerikerhon eli nykyisen Katajanokan Kasinon edessä, kun hän oli menossa vastaanottamaan Helsinkiin saapunutta uutta Suomen-komissaaria ja Pietarin vallankumouksellisten edustajaa.

Miehet uhosivat valtaavansa seuraavana päivänä myös miliisilaitoksen ja pankin.

Samaa Pietarin-junaa odottaneet vallankumoukselliset sotilaat ja matruusit järjestivät mielenosoituksen Rautatientorilla. Kaksi korkea-arvoista upseeria ammuttiin autoonsa toisen heistä kieltäydyttyä luovuttamasta aseitaan.

Kapina levisi myös Suomenlinnaan, jossa Viaporin sotasataman päällikkö surmattiin.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli epäselvää, mikä Suomen asema on. Oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan vai ei? Tämä näkyi Helsingin poliisissa: pääosa vanhoista poliiseista erotettiin ja perustettiin miliisi, johon värvättiin työväestön edustajia ja ylioppilaita.

Kun Helsinki jäi kuljetusmottiin ja kauppa hiipui, työttömyys kasvoi nopeasti. Kaupoista loppui välillä ruoka.

Työttömyysavustuksia ei ollut, vaan kaupunki yritti helpottaa työttömien tilannetta hätäaputöillä. Niitä järjesti esimerkiksi nykyisin HelsinkiMissiona tunnettu Kaupunkilähetys, joka aloitti myös köyhien lasten kesäsiirtolatoiminnan Kulosaaren kupeesta hankitussa Mäntysaaressa. Monet lapsista olivat kesällä 1917 selvästi aliravittuja.

Nikolainkirkko vallattiin 18 tunniksi

Kirkkomellakat saivat pian jatkoa. Valtakunnan pääkatedraali, Nikolainkirkko, vallattiin 17. kesäkuuta sunnuntaijumalanpalveluksen jälkeen. Joukon johtaja, Jean Boldt, tunsi Arvid Järnefeltin. He olivat molemmat koulutukseltaan juristeja, ja heitä yhdisti tolstoilainen aate.

Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa kirkkomellakoista tuoreessa teoksessa 1917, että "Järnefelt saarnasi lähimmäisenrakkautta ja pasifismia Leo Tolstoin hengessä. Anarkistinen hurmahenki Jean Boldt piti Suurkirkon portailla isolle yleisölle vihapuheita. Hurmeisimmillaan hän vaati yläluokan joukkotuhontaa." (Tarkkaan ottaen Nikolainkirkon nimi vaihdettiin Suurkirkoksi vasta Suomen itsenäistyttyä loppuvuodesta.)

Boldt oli kutsunut etukäteen kuulijoitaan tulemaan sunnuntaina Nikolainkirkkoon suureen kokoukseen. Punaisiksi anarkisteiksi kutsuttua ryhmää johtaneet Boldt ja pastori Juho Uoti olivat päättäneet, että ryhmä valtaa kirkon jumalanpalveluksen jälkeen.

Espooseen linnoitustöihin tullut nuori Aatos Liehunen on kertonut tapahtumista jälkikasvulleen tähän tapaan: "Uoti kiipesi saarnastuoliin pitämään palopuhetta. Kirkon vahtimestari yritti estellä, etteivät saarnastuolissa saa puhua kuin papit ja hekin vain Jumalasta. Uoti vastasi, että on pappi ja Jumalasta hän puhuukin. Miehet pitivät kirkkoa hallussaan aamuun asti. Miehet uhosivat valtaavansa seuraavana päivänä myös miliisilaitoksen ja pankin."

Helsingin Sanomat selosti tapahtumia 18.6.1917 näin: ”Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, jäivät Boldt ja hänen kannattajansa kirkkoon, jossa alkoi mielivaltainen mellastaminen. Muutamat henkilöt rupesivat seiniltä repimään keisarien julistustauluja.(--) Sitten alkoi puheiden tulva. Kun iltapäiväjumalanpalveluksen klo 6 piti alkaa, olivat kirkossa puheet ja kättentaputukset parhaimmillaan. Tämän vuoksi oli jumalanpalvelus jätettävä kokonaan sikseen.” Portailla oli kuitenkin veisattu ainakin Suvivirsi.

Kirjailija Arvid Järnefelt saarnasi Kallion kirkossa: Missä rakkaus kieltää järjentoiminnalta rakkaudettomuutta ja missä järki kieltää rakkaudelta järjettömyyttä, siinä on Jumala.

Kirjailija Arvid Järnefelt saarnasi Kallion kirkossa: Missä rakkaus kieltää järjentoiminnalta rakkaudettomuutta ja missä järki kieltää rakkaudelta järjettömyyttä, siinä on Jumala.

Saarnastuolista löytyi piimää ja silavaa

Mukana kirkon valtauksessa olivat Boldtin taistelutoverit, ”Pukinmäen profeetta” eli entinen pastori Juho Uoti sekä ”Sisar” Josefiina Huttunen. Kirkkopuheet olivat melko hämäriä. Puheissa julistettiin vallankumous alkaneeksi ja kerrottiin rahan keräämisestä ja jakamisesta tarvitseville.

Helsingin Sanomat jatkoi: ”Illan tultua ryhtyivät boldtilaiset kirkkoon levolle. Asetuttiin pitkäkseen penkeille, alttarituoliin y.m. sopiville paikoille. Kirkossa vallitsi löyhkäävä ilma ja tavaton siivottomuus. Ruoantähteitäkin oli siellä täällä, m.m. saarnastuolissa. Aamulla nimittäin löydettiin saarnastuolista voita, lihaa, leipää, silavaa, maitoa, piimää y.m. elintarpeita ja virvokkeita.”

Elokuussa 1917 Senaatintorille kerääntyi yli 10 000 mielenosoittajaa vaatimaan ruokavarastojen avaimia.

Papit olivat jo sunnuntaina pyytäneet järjestysvaltaa apuun, mutta koska sisällä kirkossa oli paljon sotilaita, poliisipäällikkö pelkäsi verenvuodatusta ja päätti odottaa aamuun. Kirkon tyhjennys ei sujunut siististi. Muuan seppä sai napattua Boldtin mukaansa poliisiasemalta ja lähti kiidättämään tätä pika-ajurilla kohti tämän kotia Fredrikinkadulla, mutta takaa-ajajat saivat heidät autolla kiinni. Boldtin kannattajat kivittivät poliisiaseman ikkunoita.

Vielä maanantaina Senaatintorille kerääntyi parituhatta ihmistä, myös satoja sotilaita. Josefiina Huttunen piti tavallista kiivaampia puheita, ja pienemmissä ryhmissä keskusteltiin yöksi suunnitellusta rynnäköstä Senaatintorin laidalla sijainneeseen poliisikamariin ja arvailtiin Boldtin olinpaikkaa.

Tuomari Boldtia ei enää torilla nähty. Eri tietojen mukaan hänet vietiin mielisairaalaan.

Kirkkomellakoiden jälkeen tulivat voimellakat

”Maaliskuun vallankumous teki pääkaupungin katutilasta suuriruhtinaskunnan keskeisimmän poliittisen näyttämön, oman aikansa sosiaalisen median. Kadut olivat sanomalehtiä mahtavampi media, jolla pystyttiin tavoittamaan suuria ihmismääriä”, kirjoittaa historiantutkija Samu Nyström teoksessaan Helsinki 1914–1918.

Kesän mittaan työttömyys ja elintarvikepula pahenivat, tuli lakkoja, mellakoita ja levottomuuksia. Elokuun alussa syttyivät voimellakat. Kaksi tuhatta mielenosoittajaa kokoontui Senaatintorille vaatimaan voinjakelun aloittamista kohtuullisella hinnalla. Torikokous alkoi ratsata kauppojen varastoja ja löysikin tuhansia astioita voita. Voi pantiin väkisin myyntiin.

Levottomuudet jatkuivat ja laajenivat. Maanantaina 13. elokuuta useat tehtaat ja konepajat olivat lakossa ja Senaatintorille kerääntyi jo yli 10 000 mielenosoittajaa vaatimaan ruokavarastojen avaimia.

17. elokuuta kaupunginvaltuuston listalla oli muun muassa työttömyysongelma. Tuhannet vihaiset mielenosoittajat ympäröivät kaupungintalon, ja valtuutetuille lähetettiin jyrkkä vaatimuslista. Vaadittiin esimerkiksi kunnan työntekijöiden minimipalkkojen korottamista ja palkanmaksua kunnallislakon ajalta.

Kun päätökset eivät miellyttäneet, valtuutettuja ei päästetty lähtemään. Uhkauksilla ja juomaveden kieltämisellä heitä yritettiin painostaa uusiin päätöksiin. Lopulta suojeluskunta ja miliisi ajoivat mielenosoittajat pakoon keskiyöllä.

”Helsinki on kuin kiehuva pata”, kirjoitti senaattori Kyösti Kallio tuolloin vaimolleen.

Kirkkomellakat painuivat pian unhoon. Kirkkoneuvostojen pöytäkirjoissa niistä ei puhuttu, vaan helsinkiläiset kirkonjohtajat pappiskansanedustaja Lauri Ingmanin johdolla halusivat tietoisesti painaa asian villaisella, jottei olisi provosoitu lisää levottomuuksia. Syksyn synodaalikokouksessa keskusteltiin paljon enemmän reformaation juhlavuodesta.

Suomen itsenäistymisjulistukseen oli aikaa alle neljä kuukautta.

Keitä kirkkomellakoijat olivat?

Arvid Järnefelt oli tunnettu kirjailija, joka oli kääntänyt venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin teoksia suomeksi ja tavannutkin oppi-isänsä kahdesti.

Järnefelt halusi rakentaa yhteiskunnan uudestaan. Hänellä oli idealistinen kuva siitä, miten kaikki omaisuus jaetaan ja lähimmäistä autetaan.

Järnefelt vastusti kirkon valtaa ja halusi, että ihmiset alkaisivat itse toteuttaa puhdasta uskoa. Itse hän eli Virkkalassa maanviljelijänä, pukeutui sarkatakkiin eikä kastanut lapsiaan. Hän yritti vilpittömästi parantaa maailmaa omalla esimerkillään ja oli syvästi pettynyt siihen, miten asiat menivät.

Myöhemmin Järnefelt sai vankilatuomion toiminnastaan. Valtionhoitaja Carl Gustaf Mannerheim armahti hänet 1919.

Jean Boldt oli paikallinen julkkis jo levottomana keväänä 1917. Hänet nähtiin usein pitämässä vallankumouspuheita Nikolainkirkon portailla. Palopuheita kutsuttiin "Boldtin kongresseiksi". Hän oli jo ilmeisen sairas mies, joka häiriköi myös kaupunginvaltuuston kokouksissa ja yllytti kaupunkilaisia anarkiaan.

Viaporin kapinan jälkeen Boldt oli ollut vankilassa ja mielisairaalassa. Hän vaikuttui teosofiasta ja saarnasi torilla myös eläinten suojelusta, kasvissyönnistä, prostituutiosta ja oikeuslaitoksen korruptiosta.

Juho Uoti eli "Pukinmäen profeetta" oli ainoa pappi kirkkomellakoiden johtohenkilöiden joukossa. Hän oli sairastanut malarian ja kiinnostunut sitä kautta luontaishoidoista. Seurakuntalaisetkin hän sai innostumaan niistä, mutta tuomiokapituli nuhteli Uotia sopimattomasta toiminnasta ja siirsi hänet aina uudelle pienelle paikkakunnalle. 1910-luvulla hän piti vaimonsa kanssa Helsingissä alan kursseja.

Uoti oli silloin jo etääntynyt kirkosta. Hänen mielestään kirkko piti puhdistaa kaikista opeista, sakramenteista ja juhlista, jolloin jäljelle jäisi Jeesus.

Kun Uotin mielenterveys alkoi horjua, piispa ja poliisi toimittivat hänet hoitoon Lapinlahden mielisairaalaan. Sieltä päästyään hän julkaisi vuonna 1916 poliittisen ohjelman Herran Kansan Tasavallan Perusteet. Siinä hahmoteltiin Suomen uudistamista teokratiaksi, tavalla joka Hanna Fageruddin mukaan viittasi "vaihtoehtoiseen todellisuudentajuun".

Juho Uoti kuoli tapaturmaisesti vuonna 1920 jäätyään junan alle Pukinmäessä.

Josefiina Huttunen on ainoa nainen kirkkomellakoiden keulahahmojen joukossa. Häntä kutsuttiin "Sisar" Huttuseksi, koska hän oli pitkään toiminut maallikkosaarnaajana vapaakirkossa, ja joidenkin tietojen mukaan myös Pelastusarmeijan upseerina. Liperissä syntynyt Huttunen oli ompelijatar ja pienyrittäjä, joka piti muotiliikettä Korkeavuorenkadulla. Sisällissodan jälkeen hän joutui vankileirille punapropagandan levittämisestä, mutta selvisi sieltä hengissä.

Kun toverit Boldt ja Uoti kohtasivat matkansa pään jo muutaman vuoden kuluttua kirkonvaltauksesta, Sisar Huttunen eli vielä 40 vuotta, yli 90-vuotiaaksi.

Helsingin kirkkomellakoista vaiettiin tietoisesti

Helsinkiläinen Hanna Fagerudd on näyttelijä ja uskonnonopettaja, joka kiinnostui sadan vuoden takaisista kirkkomellakoista nähtyään Kom-teatterin kehutun näytelmän Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä vuonna 2014. Fagerudd opiskeli silloin teologiaa.

– Ajattelin, miksi en ole koskaan kuullut, että Nikolainkirkko on kerran vallattu. Olenko sivistymätön? Mutta ei kukaan muukaan ollut kuullut siitä.

Fagerudd meni Kaisa-kirjaston tietokantahakuun selvittämään, kuka on tutkinut asiaa. Sitä ei ollut tutkittu, eikä Wikipediakaan sitä tuntenut. Hän löysi kuitenkin Arvid Järnefeltin pienpainatteen Kirkkopuheita ja alkoi kypsytellä aihetta.

Papit painoivat villaisella

Kansallisarkistosta löytyivät poliisin tutkintapöytäkirjat, joista oli paljon apua. Kaksikielinen Fagerudd kävi myös penkomassa Kallion seurakunnan ja Helsingin eteläisen ruotsalaisen seurakunnan sekä seurakuntayhtymän arkistoja. Porvoon hiippakunnan arkistoja piti käydä tutkimassa Hämeenlinnassa.

– Odotin, että pöytäkirjoissa kerrotaan mehevästi epätavallisista tapahtumista, mutta niitä ei mainittu sanallakaan. Ei ollut taivastelua, vain virallinen toteamus, että penkkejä oli mennyt rikki.

– Kirkko ei toiminut näin pölvästiyttään tai laiskuuttaan, vaan linja oli harkittu. Kirkkoherra Erkki Kailan päiväkirjoista selviää, että pappi ja kokoomuksen kansanedustaja Lauri Ingman neuvoi kirkkoherroja olemaan provosoimatta lisää kapinahenkeä. Vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä piti vaalia.

– Kyllä papit tiesivät Arvid Järnefeltin ja tunsivat Leo Tolstoin ajattelua. Pappien mielestä Järnefelt veti puoleensa arvaamatonta sakkia, vaikka itse olikin hyvin käyttäytyvä ja hiljainen mies. Helsingissähän oli keväällä 1917 valtavasti työttömiä nuoria miehiä, jotka rupesivat helposti rettelöimään, Fagerudd selvittää.

Järnefelt halusi rakentaa yhteiskunnan uudestaan ja tarjota työläisille aseettoman keinon päästä ahdingostaan pois. Mutta työläisiä ei kiinnostanut aseettomuus, vaan ahdingosta pääseminen.

Uskonnonvapautta ei vielä ollut

Josefiina Huttunen oli Fageruddin mukaan vahvasti uskossa elävä nainen, joka näki Jean Boldtin toiminnassa mahdollisuuden yhdistää vallankumousaatteen ja kristinuskon.

– Kirkko oli kaikille kolmelle ja myös pastori Juho Uotille ongelma. Kansan parissa taas oli vahvaa turhautumista kirkkoon. Se koettiin hyvin etäiseksi.

Kirkkoon liittyi monia pakkoja: jos ei kuulunut siihen, oli Fageruddin mukaan "täysin paaria", koska työtä ei saanut ilman kirkon myöntämää virkatodistusta. Vielä seitsemän vuotta aikaisemmin oli vallinnut ehtoollispakko, eli esimerkiksi opiskelemaan tai naimisiin ei päässyt käymättä ehtoollisella. Siviilivihkiminen tuli lakiin vasta 1917.

Pro gradu -työssään Fagerudd analysoi peräti kymmenen lehden kirjoittelua kirkkomellakoista, mukana Kotimaa ja Herättäjä. Työväen lehti Työmies oli tuolloin levikiltään selvästi suurempi kuin Helsingin Sanomat.

Järnefeltin puheita kritisoitiin lehdistössä laajasti, ja Boldtin toiminta tuomittiin kaikissa lehdissä. Fagerudd päättelee, että kirkkomellakat olivat osa sitä tapahtumaketjua, joka syvensi kaupunkilaisten kahtiajakautumista sisällissodan kynnyksellä.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.