Antti Pentikäinen löysi avun vuosia jatkuneisiin univaikeuksiin itäisestä perinteestä, jota hän opiskeli alun perin auttaakseen äitiään tämän sairastuttua.
Oman suvun sotatrauma vei Antti Pentikäisen sovittelemaan kaukaisia konflikteja – ”Oikopolkua parantumiseen ei ole”
Tutkimusprofessori Antti Pentikäinen on käsitellyt sotien ja konfliktien seurauksia sekä työssään että oman sukunsa parissa. Hänen mukaansa yhteiskunnan jakautuminen voidaan pysäyttää vain, jos ihmiset tunnistavat oman traumakuormansa.
Sodan jäljet: ”Lapin sodan jälkeen isoisällä kesti puoli vuotta löytää kotiin.”
– Isäni Juha Pentikäinen palaa monesti lapsuutensa varhaisimpaan muistoon, joka on Rantsilan sankarivainajien hautausmaalta. Isoisäni, pappi Veikko Pentikäinen, oli ilmeisesti komennettu jatkosodan rintamalta siunaamaan 21 samaan aikaan kuollutta sotilasta.
– Toisessa isäni varhaisessa muistossa Veikko oli tullut rintamalta kotiin. Isäni näki olohuoneen puusängyn vieressä hänen sotilassaappaansa, mutta äiti sanoi, että isää ei saa herättää. He katsoivat olohuoneen ovenraosta tuota outoa miestä, joka oli ollut lapsen elämässä kuitenkin jo tärkeä tekijä.
– Lapin sodan päättymisen jälkeen isoisältäni kesti puoli vuotta palata kotiin. Hän oli sodan jäljiltä henkisesti niin sekaisin, ettei vain osannut tulla. Olen kysynyt isältäni, miltä tuntui, kun sodan loputtua äiti oli yksin pienten lasten kanssa eikä puolisoa näkynyt. Isäni sanoi, että se tuntui kauhealta.
– Aloimme käydä näitä keskusteluja vasta sen jälkeen, kun olin käynyt kymmenen vuoden ajan lähes viikoittain sota-alueella Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön yhteydessä. Aikaisemmin en ollut hahmottanut, miten syvällä tavalla sota on vaikuttanut perheeseeni jo usean sukupolven ajan.
Uhrautuminen: ”Ylisukupolvisen mallin toistaminen on vienyt minua kaukaisille sota-alueille.”
– Isoisäni Veikon veli oli maanpetoksesta tuomittu Vilho Pentikäinen, jonka tapausta käsiteltiin muun muassa Suomen Kuvalehdessä. Isoisäni lähti rintamalle vapaaehtoisena, koska koki, että hänen piti sovittaa veljensä maanpetosta. Syrjäseudun pappina hänen ei olisi tarvinnut lähteä, mutta hän ajatteli, ettei voinut elää tässä maassa, jos ei ollut etulinjassa puolustamassa sitä.
– Sodan jälkeen veljen maanpetosjutut kaivettiin kuitenkin esiin aina, kun isoisäni haki jotakin papin paikkaa. Näitä asioita käsiteltiin kirkkoherranvaalien yhteydessä useamman kerran. Ei isoisäni voinut tehdä tyhjäksi veljensä tekoa, eikä se, että hän oli valmis uhraamaan oman henkensä ja terveytensä, varjellut häntä joutumasta silmätikuksi.
– Nämä kertomukset ovat pysäyttäneet minut miettimään, miten tietyt suvun haavat ja toimintatavat ovat siirtyneet itseeni. Yksi on se, että lähtee sovittamaan tai hyvittämään jotakin sellaista, mikä ei ole kenties edes hyvitettävissä tai sovitettavissa. Huomasin, että ylisukupolvisen mallin toistaminen on vienyt myös minua kaukaisille sota-alueille.
Pentikäisen perhe joulunvietossa Käpylässä vuonna 1985. Kuvassa vasemmalta Katja, Mikael, Elsa Saarinen, Elina, Juha sylissään Aino, Veikko Pentikäinen ja Kaino Pentikäinen. Takana Hanna ja Antti, edessä Mari ja Mirja.
Syksyllä 2018 Antti Pentikäinen aloitti uuden työn yhdysvaltalaisen Princetonin yliopiston hankkeessa, jossa tutkittiin sovintoprosessien vaikuttavuutta.
Marraskuussa 2024 Antti Pentikäinen ohjasi Ruandassa työpajan trauman vaikutuksesta kansanmurhien syntyyn. Työpaja alkoi kehollisella harjoituksella, jonka hän veti yhdessä Kaltuuma Noorowin kanssa.
Antti Pentikäinen antaa reikihoitoa äidilleen Elina Pentikäiselle.
Havahtuminen: ”Tilanteeni ei ollut kestävä, ja sille piti tehdä jotakin.”
– Oma uhrautumiseni näkyi siinä intensiteetissä ja henkilökohtaisuudessa, millä lähdin mukaan Somalian rauhantyöhön Kirkon Ulkomaanavun nuorena johtajana. Kokeilimme uutta toimintatapaa maassa, joka oli siihen aikaan maailman vaarallisin sota-alue ja jota pidettiin yleisesti toivottomana tapauksena.
– Teimme Somalian rauhantyössä tärkeitä asioita, joita en kadu. Mutta samalla siinä toistui malli, jossa pitää olla valmis uhraamaan kaikki tärkeiden asioiden puolesta. Yleensä sellaista työtä ei tehdä pienen järjestön vähäisillä resursseilla, vaan toimijat ovat valtioiden erityisedustajia tai suurempia järjestöjä.
– Uhrautumisen mallin toistamisesta seurasi monia asioita. Koin velvollisuudekseni jakaa lähes päivittäin työn kuormaa etulinjassa olevien työtovereiden kanssa. En ymmärtänyt säästää toisia enkä itseäni, enkä osannut vetää johtamalleni organisaatiolle terveitä, turvallisia rajoja.
– Havahtumiseen johti sen ymmärtäminen, että oma tilanteeni ei ollut kestävä, ja sille piti tehdä jotakin. Rakastin työtäni Kirkon Ulkomaanavussa, mutta viimeisten 13 vuoden ajan kärsin vakavasta unihäiriöstä. Heräsin säännöllisesti ajatukseen, että en selviydy tästä hommasta, eikä minulla ole kykyä ratkaista näitä kysymyksiä. Päivisin optimismini palasi ja olin taas oma itseni.
– Kohtasimme rauhanhankkeen yhteydessä kuusi tai seitsemän tilannetta, joissa ihmisiin kohdistui vaara, mutta emme menettäneet ihmishenkiä. Vastuu muiden hengestä piti kuitenkin minua valveilla. Toistuessaan unettomuus muuttui krooniseksi.
Syvä muutos: ”En ole täällä toteuttamassa jotakin tehtävää, vaan pyrin olemaan läsnä.”
– Havahtumiseni jälkeen halusin ymmärtää ylisukupolvisesta sotatraumasta toipumista ja paranemista sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä prosessina. Oman kokemukseni kautta käsitin, että rauhantyön prosessit tarvitsivat muuttamista ja tällaisten kokemusten käsittelyä. Tällä hetkellä johdan Washingtonissa sijaitsevan George Mason -yliopiston yksikköä, joka tutkii henkilökohtaisen tervehtymisen polkua osana rauhanprosessia.
– Myös tapani olla olemassa on muuttunut. Kirkon Ulkomaanavun johtajana ja Somalia-työssä olin olemassa tavalla, jota voisi kutsua projektienergiaksi. Pyrin saavuttamaan maksimaalisen tuloksen niillä resursseilla, jotka meillä oli käytettävissä. Vein asioita eteenpäin kaikista mahdollisista vastuksista riippumatta.
– Enää ole täällä toteuttamassa jotakin tehtävää, vaan pyrin olemaan enemmän läsnä. Monet asiat, itse asiassa suurin osa asioista, eivät ole sellaisia, joihin minun pitäisi suoraan pyrkiä vaikuttamaan. Mutta voin olla läsnä toisille ihmisille ja myös itselleni tavalla, joka tuo esille tervehtymiseen tai paranemiseen liittyvää sisältöä ja tukea.
– Olen myös hidastanut tahtia tosi paljon, enkä yritä viedä asioita läpi samanlaisella draivilla kuin ennen. Roolini on muuttunut enemmän läsnäoloksi monimutkaisten ja vaikeiden prosessien keskellä.
Menneisyyden käsitteleminen: ”Sisäistä tervehtymistä ei voi pakottaa tuomitsemalla tai leimaamalla.”
– Sisäinen tervehtymisprosessi ei synny vain sanomalla, missä toinen on väärässä, eikä sitä voi pakottaa tuomitsemalla tai leimaamalla. Se on ollut tämän DEI- tai woke-aikakauden oppimiskokemus meille kaikille.
– Syvempi muuttuminen vaatii rehellistä ja vapaaehtoista pohdiskelua, jossa on tilaa käsitellä myös omia virheitään. Jos tervehtymistä yrittää saada aikaan pakottamalla tai syyllistämällä, se synnyttää aina puolustusreaktion. On olemassa psykologinen selitysmalli sille, miksi näin tapahtuu.
– Varsinkin johtajilla on todella suuri vastuu siitä, että he käsittelevät omaa traumakuormaansa ja ylisukupolvisia asioita, joita toistavat elämässään. Tällä hetkellä tämä näkyy erityisen hyvin Yhdysvalloissa.
– Yhdysvallat ei ole suostunut käsittelemään väkivaltaista menneisyyttään. Liittovaltio on toteuttanut historiansa aikana noin 1400 hyökkäystä, väestönsiirtoa ja kansanmurhaa, jotka ovat kohdistuneet sen alkuperäisväestöön, ja maassa on harjoitettu toisten ihmisten orjuuttamista satojen vuosien ajan.
– Kirjoitan parhaillaan kirjaa, jonka nimi on How Nations Heal, miten kansakunnat tervehtyvät. Se julkaistaan toivottavasti ensi vuonna. Kirjan yksi pääajatus on, että yksilön tervehtyminen on kaikkein ratkaisevin asia siinä, voiko jakautunut kansakunta löytää tien menneisyyden käsittelyyn ja tervehtymiseen sisällissodan sijaan. Siinä ei ole mitään oikopolkua. Ihmiset, jotka pystyvät käymään läpi näitä vaikeita prosesseja, avaavat mahdollisuuden myös yhteisöille, joihin he kuuluvat.
Antti Pentikäinen on oppinut tavoittamaan meditatiivisen tilan, jossa hän tuntee olevansa levossa.
Parantuva yhteisö: ”Yksilöterapia ei riitä, kun pahoinvoinnin syynä on alkuperäiskansan kokema vaurio.”
– Asuminen Yhdysvalloissa on auttanut minua ymmärtämään kolonialististen prosessien kaikenkattavuutta. Alkuperäiskansojen yhteydessä myös mielenterveyspalvelut voivat edustaa samaa ajattelutapaa ja samoja instituutioita, jotka pyrkivät tuhoamaan nämä kansat ja heidän tapansa ajatella ja elää.
– Toukokuussa vierailin Montanan osavaltiossa Blackfeet-heimon parissa. He elävät 40 000 jäsenen reservaatissa, jonka asukkaille määrättiin pelkästään huhtikuussa 80 000 opioidireseptiä, eli keskimäärin kaksi reseptiä henkeä kohti. Kyseessä on riippuvuutta synnyttävä lääke, jonka käyttöä pyritään vähentämään sen tuhoisien vaikutusten vuoksi. Tilanne näyttää hyvin vahvasti siltä, että joku haluaa heidän olevan huumeriippuvaisia.
– Näitä ihmisiä auttamassa on vain kaksi terapeuttia. Kun pahoinvoinnin syynä on alkuperäiskansan kokema ylisukupolvinen vaurio, yksittäisen ihmisen luottamuksellinen keskustelu terapeutin kanssa ei riitä. Koko yhteisön pitää kohdata asia yhdessä ja keksiä keinot, joilla se voi päästä eteenpäin. Tähän liittyy historia, jossa sekä lainsäätäjät että kirkot ovat vainonneet ja tukahduttaneet alkuperäiskansojen perinteisiä seremonioita, ja niitä on kielletty milloin milläkin verukkeella.
– Johtamani pieni säätiö tukee alkuperäiskansojen vaurioitettuja yhteisöjä, kun ne pyrkivät elvyttämään omia perinteitään ja auttavat ihmisiä näkemään niiden arvon. Kokemuksellisissa työpajoissa perinteisen tiedon kantajat ja nykyaikaiset terapeutit auttavat ihmisiä ja yhteisöjä pääsemään yli vaurioittavista kokemuksista ja parantumaan yhdessä. Tätä tarkoittaa mielenterveystyön dekolonisaatio.
Suomi: ”Syvän jakautumisen vaara koskee myös tätä maata.”
– Elämää ohjaavien toimintamallien voima on juuri siinä, että niitä ei tiedosta. Kun alan tiedostaa asioita, voin ottaa kantaa siihen, mikä on oma vastaukseni niihin.
– Suomessa on tärkeää tiedostaa, että syvän jakautumisen vaara koskee myös tätä maata. Suomi on jo kerran ajautunut johtavasta tolstoilaisen pasifismin maasta sen ajan verisimpään sisällissotaan.
– Maailma on isossa murroksessa, jossa ilmastonmuutos luo valtion toimintakyvylle uudenlaisia ja ennennäkemättömiä haasteita. Jos hyvinvointivaltion ylläpitäminen velkarahalla käy mahdottomaksi ja samaan aikaan maan sisäinen yhteenkuuluvuus on jäänyt hoitamatta, tilanne voi hyvin ryöpsähtää samalla tavalla kuin vuonna 1918.
– Mitä teemme, jos sellainen tilanne tulee eteen? Ohjaavatko meitä väkivallan, kaunan ja pelon voimat, vai onko jotain muuta? Vastauksemme riippuu täälläkin täysin yksilöiden sisäisestä tervehtymispolusta ja sen ymmärtämisestä, mitkä asiat vaikuttavat meihin ja tekevät meistä sen, keitä olemme.
Huolenpito: ”Opiskelin reiki-energiahoitoa oppiakseni hoitamaan äitiäni paremmin.”
– Omalla kohdallani henkilökohtainen muutos liittyy myös äitiini Elina Pentikäiseen. Hän koki vuonna 2021 vakavan sokeutumisen, vaikka lähti siitä vähitellen toipumaan. Minulla on useita sisaruksia, jotka tukevat äitiä eri tavoin. Minun tärkein tapani on yrittää olla hänelle läsnä hoitavalla tavalla.
– Oppiakseni hoitamaan äitiäni paremmin opiskelin reiki-energiahoitoa. Aloittaessani en tiennyt, että sitä piti harjoitella itseni kanssa. Harjoituksia piti tehdä tietty määrä viikossa, ja kuten yleensä, minulla oli kiire, enkä ehtinyt päivisin tehdä niitä. Sitten hoksasin, että voin tehdä harjoituksia öisin, kun olin kerran hereillä. Siihen mennessä unettomuutta oli jatkunut 20 vuotta.
– Kahdessa viikossa unettomuuteen liittyvä ahdistus poistui ja kahdessa kuukaudessa unihäiriö helpotti niin, että aloin nukkua öisin. Aamulla heräsin hyvästä ja ravitsevasta unesta. En enää jäänyt jumiin traumatunteeseen, vaan pääsin irtautumaan siitä toisentyyppisten kehollisten olotilojen kautta.
– Olin käynyt läpi kaikki mahdolliset lääke- ja muut hoidot parhaiden klinikoiden ja terapeuttien kanssa. Unihäiriön paranemiseen tarvittiin lopulta vain se, että hieroin päälakea ja otsaani kevyesti sormenpäillä samalla kun kuuntelin musiikkia vuoteessa. Tämä johdattaa minut syvään meditatiiviseen tilaan omaa intuitiotani seuraamalla.
– En osaa selittää, miksi unettomuuteni loppui, enkä kuvittele, että osaisin hoitaa vakavasta unettomuudesta kärsiviä. En edes osaa sanoa, onko se, mitä teen, reikiä. Reiki-hoidot ovat itäistä perinnettä, jonka monet piirteet eivät ole minulle tuttuja tai ymmärrettäviä. Hoitotapa kehittyi Japanissa Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommien pudottamisen jälkeen, kun yksi ihminen halusi välittää oman vahvan parantavan kokemuksensa muille.
Antti Pentikäinen valokuvattiin Meilahden kartanossa. Hän on osakkaana Maailman kaunein sauna Oy:ssä, joka kehittää kartanon alueelle kulttuuri-, ravintola- ja hyvinvointipalveluita.
Pyhä: ”Jumaluus ei ole jossakin etäällä rakenteiden ja tekstien takana.”
– Jos herään yöllä, tavoitan aikaisemman tuskastumisen, avuttomuuden ja epätoivon sijaan meditatiivisen tilan, jossa tunnen olevani levossa ja rauhassa. Tavallisesti ajattelen asioita ja ihmisiä rukouksenomaisesti.
– Vaikeina vuosina kannoin mielessäni Jumalalle osoitettua kysymystä ”Miksi olet hiljaa etkä puhu mitään?” Yhdessä meditatiivisessa tilanteessa mieleeni nousi vastakysymys: ”Mitä muuta olisit halunnut minun sinulle sanovan?” En halua spekuloida, mistä kysymys tuli, varmaankin omasta alitajunnastani.
– Kun jatkoin asian miettimistä, ymmärsin, että jumalasuhteeni oli vaurioitunut uhrautumisen ja taistelun vuosina. Oma traumakokemukseni oli estänyt minua näkemästä, että kaikki se, mikä minulla ja meillä jokaisella on, puhuu meille koko ajan.
– Koko todellisuus alkoi puhua minulle intentiosta, joka kohdistuu meihin jokaiseen ja joka paljastuu jo elämän lahjaa vasten. Jumaluus ei ole enää jossakin etäällä erilaisten rakenteiden tai tekstien takana, vaan kyse on jostakin, joka on koko ajan läsnä. Minusta tuntuu nyt, että ”Minä olen se joka olen” puhuu minulle läsnäolossa, kaikessa ja kaikkialla.
– Nykyisin keskityn yöllisissä meditaatiohetkissä yksinkertaiseen ajatukseen: ”Ennen kuin oli mitään, oli jokin, jolla oli loputon määrä aikaa ja mahdollisuuksia, ja se jokin halusi sinut.” Miten valtava määrä rakkautta meitä jokaista kohtaan paljastuu siinä, että joku on halunnut kaikista vaihtoehdoista juuri minut ja sinut.
Kuka?
Tutkimusprofessori Antti Pentikäinen, 53, johtaa totuus- ja sovintoprosessien kehittämiseen keskittyvää työtä Washingtonissa sijaitsevan George Mason -yliopiston yksikössä. Hän asuu Yhdysvalloissa yhdessä puolisonsa, kirjailija Johanna Pentikäisen ja heidän lapsensa kanssa.
Mitä?
Pentikäinen käynnisti Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön toimiessaan järjestön johtajana vuosina 2004–2015. Hän on työskennellyt myös presidentti Martti Ahtisaaren nimeä kantavassa CMI-konfliktinratkaisujärjestössä ja toiminut Religions for Peace -järjestössä konfliktinehkäisyn ja rauhantyön ohjelmien johtajana.
Pentikäinen on piispa Mari Leppäsen ja Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäisen veli. Heidän isänsä Juha Pentikäinen on uskontotieteen emeritusprofessori ja kansanperinteen tutkija.
Motto
Oma tervehtymisen polku on välttämätön avain yhteisöjen ja yhteiskuntien tervehtymiselle.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tutkimusprofessori Antti Pentikäisen mielestä kirkkojen on käsiteltävä kolonialistinen menneisyytensä: ”Yhteisö, joka ei kohtaa omaa pimeyttään, ei pysty pitämään valoa”
Hyvä elämä HengellisyysKolonialismin ja siihen liittyneiden kansanmurhien käsitteleminen on vasta alussa läntisissä yhteiskunnissa ja kirkoissa, sanoo tutkimusprofessori Antti Pentikäinen.
