Kolumni: Tutustuin puolivahingossa lestadiolaiseen alakulttuuriin ja oivalsin jotakin
Auli Viitala oli lounasvieraana lestadiolaisperheessä, Rauhanyhdistyksellä ja näyttelyssä, jonka teokset kuvaavat muistoja vanhoillislestadiolaisuudesta.
Sen ei ollut tarkoitus olla lestadiolaispäivä. Päädyin puolivahingossa mutta omin jaloin lounasvieraaksi lestadiolaisperheeseen, sitten turistiksi Rauhanyhdistykselle ja vielä vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevään taidenäyttelyyn. Myöhemmin mietin, että Suomessa tosiaan on yksi alakulttuuri, joka ei pidä ääntä itsestään mutta kukoistaa vahvana.
Lestadiolaisuudesta puhuvat eniten julkisuudessa muut kuin he itse – niin myös tässä kolumnissa. Oppaanani oli ystävä, joka kuvaa itseään etniseksi vanhoillislestadiolaiseksi. Lestadiolaisuus on siis hänen kulttuuritaustansa, mutta hänen uskonnollisuutensa on nykyään toisenlaista. Ei ole sattumaa, että etninen muistuttaa sanaa entinen – lestadiolaisuuteen kuuluu raja ”meikäläisten” ja muiden välillä, ja elämäntapaansa muuttaneita pidetään yleensä uskosta luopuneina.
Olin niin pöhkö, että luulin tietäväni jotain lestadiolaisuudesta, koska olen tutustunut Lapin-reissuilla Lars Levi Laestadiukseen (1800–1861). Virhe on sama kuin että tutustuisi Martti Lutherin (1483–1546) elämään ja luulisi tuntevansa nykyluterilaisuuden.
Ottiko Laestadius tosiaan kantaa huulipunaan tai korvakoruihin? Tuskinpa.
Hämmästykseni oli suuri, kun oppaani sanoi, että huulipunani pistää silmään Rauhanyhdistyksellä. Minä luulin esiintyväni huoliteltuna. Ottiko Laestadius tosiaan kantaa huulipunaan tai korvakoruihin? Tuskinpa. Kyse on kulttuurista, ja kulttuureilla on omat norminsa. Sama koskee kulttuuria, johon itse kuulun.
Kävimme samalla myös näyttelyn avajaisissa Oulunkylän kirkossa. Riikka Mäkikoskelan ja Meri-Anna Paloniemen teokset kuvaavat muistoja vanhoillislestadiolaisuudesta. Näkökulma on enemmän kulttuurinen kuin hengellinen: yleisö pääsee jopa haistamaan, miltä Suviseuroissa tuoksuu. Aah!
Etenkin Paloniemi tuntui kaipaavan yleistä lapsirakkautta. Asenne välittyi minulle myös perhelounaalla, jossa äiti kuvasi retkiä isolla porukalla ystäväperheiden kanssa elämänsä tähtihetkinä.
Vaikka perhesuunnittelu on hiipimässä yhteisöön, Helsingin Rauhanyhdistyksellä lapsia ja nuoria on enemmän kuin koskaan – kiitos muuttoliikkeen. Vanhoillislestadiolaisuus ei ole Oulun seudun pikkukuntien erikoisuus vaan myös hyvinvoiva kaupunkilainen elämäntapa.
Kirjoittaja on kirjailija ja tuore kristitty.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Turun piispa Mari Leppänen on paljasjalkainen helsinkiläinen, joka kasvoi 7-lapsisessa vanhoillislestadiolaisessa perheessä Käpylässä – hän saarnasi jo teinileikissään syntejä anteeksi
Hyvä elämäMari Leppänen sai tukiopetusta Koskelan koulussa ja ui Kumpulan maauimalassa. Maineikas Ressun lukio jäi kesken, koska hänen piti mennä päivätöihin. Lukion rehtori varoitti hänen pilaavan tulevaisuutensa, mutta niin ei käynyt.
