Turun piispa Mari Leppänen on paljasjalkainen helsinkiläinen, joka kasvoi 7-lapsisessa vanhoillislestadiolaisessa perheessä Käpylässä – hän saarnasi jo teinileikissään syntejä anteeksi
Mari Leppänen sai tukiopetusta Koskelan koulussa ja ui Kumpulan maauimalassa. Maineikas Ressun lukio jäi kesken, koska hänen piti mennä päivätöihin. Lukion rehtori varoitti hänen pilaavan tulevaisuutensa, mutta niin ei käynyt.
Helsingin Käpylä, vuosi 1978. Taivaskallion kupeessa seisovaan punaiseen puutaloon syntyy viides lapsi, Mari. Hän saa myöhemmin vielä kaksi pikkusiskoa. Talon alakerta remontoidaan niin, että lapsijoukko pääsee juoksemaan ympyrää huoneesta toiseen.
Mari ottaa sovittelijan roolin voimakastahtoisempien sisarustensa välissä. Hän on erityisen läheinen pari vuotta nuoremman Mirjan kanssa. Yläkerran aulasta tulee heidän kahden soppi, jonka läpi kuljetaan vanhempien ja isosisarusten makuuhuoneisiin. Mari saa oman huoneen sitten, kun vanhimmat sisarukset muuttavat omilleen.
Kotona on leivinuuni, paljon kirjoja ja tauluja seinillä. On myös pieni uima-allas, jossa isä Juha Pentikäinen ui aamuisin. Mari saa roikkua altaassa isänsä niskassa. Hän oppii uimaan varhain ja polskii kesäisin läheisessä Kumpulan maauimalassa.
Suurperheen kodissa vallitsee oppinut ilmapiiri. Sitä sävyttävät isän työt uskontotieteen professorina ja keskustavaikuttajana sekä teologi-äiti Elina Pentikäisen tutkimustyöt ja oppikirjojen tekeminen.
Kun lapset ovat pieniä, perheen kanssa asuu usein myös joku lestadiolaisperheen tyttö Amerikasta. Vaihtuvat tytöt auttavat taloustöissä.
Koska perheen isä tutkii suomalaista kuolemankulttuuria, kuolemasta puhutaan usein. Marin ja Mirjan leikeissä barbinuket ajelevat vaaleanpunaisella avoautolla, kunnes Mirja vaihtaa sen naapurintytön kanssa pieneen ruumisarkkuun, joka on peräisin tämän sukulaisen hautaustoimistosta. Siskot asettelevat nuken arkkuun, ja sitten muut barbit itkevät ja lohduttavat toisiaan.
Pentikäisten perhe kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Kotona ei katsota televisiota eikä kuunnella rokkia, vaan klassista musiikkia. Kaikki lapset soittavat, Mari kontrabassoa.
Pikku-Mari nousi seurapuhujan pönttöön Rauhanyhdistyksessä
Käpylän kodista pääsee kymmenessä minuutissa Helsingin Rauhanyhdistykselle. Isä ja äiti istuvat siellä seurapenkin eri päihin, ja pikku-Mari asettuu siskojensa kanssa heidän väliinsä lattialle niin, että penkki toimii piirustuspöytänä. Siihen levitetään värikynät ja paperit. Välillä lauletaan yhdessä Siionin laulu.
Kun Mari kasvaa, hänen suosikkipaikakseen Rauhanyhdistyksessä tulee pimiö. Hän ottaa kuvia ystävistään, äitinsä reumaisista käsistä, luonnosta. Hänestä on kiehtovaa seurata, kuinka oma tapa katsoa maailmaa piirtyy kehitenesteessä näkyväksi.
Mari käy teininä Rauhanyhdistyksellä kolmestikin viikossa. Hän kuuluu tiiviiseen lestadiolaiseen kaveriporukkaan, jossa on myös pari hänen sisartaan ja muuan Risto Leppänen. Tuosta taitavasta jääkiekkoilijapojasta tulee myöhemmin hänen aviomiehensä.
Uskonto tuo elämään turvaa ja rajoituksia. Mari käsittelee yhteisön ahtaita sukupuolirooleja huumorin avulla.
”Joskus otimme Rauhanyhdistyksellä valokuvia, joissa leikimme salissa tyttöporukalla: yksi tytöistä soitti urkuja, toinen lauloi esilaulajana ja minä nousin seurapuhujan pönttöön saarnaaman syntejä anteeksi”, Mari Leppänen kertoo kirjassa Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (2024).
Marin ystävän isä näkee touhun ja suuttuu hirveästi. Johtotehtävät ja papin rooli kuuluvat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä yksinomaan miehille.
Mari oppii lukemaan tukiopetuksessa Koskelan korttelikoulussa
Koulunkäynnin Mari aloittaa My Little Pony -verkkaripuvussa. Koskelan korttelikoulussa hän tutustuu monenlaisista taustoista tuleviin lapsiin. Luokkakavereina on esimerkiksi romaneja ja lastenkodin asukkaita, joiden luona hän kyläilee Mirja-siskon kanssa.
”Joskus kuulee, että lestadiolaisten perheiden lapset eivät saa leikkiä liikkeen ulkopuolelta tulevien, ’epäuskoisten’ tai ’uskottomien’ kanssa. Meillä ei tällaista ollut”, Mari Leppänen sanoo.
Lukeminen tuntuu haastavalta, mutta alkaa sujua tukiopetuksessa. Mari ostaa sinne evääksi salmiakkikaloja, joita hän ja opettaja imeskelevät aapisen äärellä.
Kolmannella luokalla Mari siirtyy Käpylän ala-asteelle. Kotona ei kytätä koulusuorituksia.
”Mieleen on jäänyt, miten joskus olin todella väsynyt, mutten kuitenkaan sairas, ja isän mielestä oli ihan hyvä ajatus jäädä yhdeksi päiväksi kotiin lepäämään. Kun sain kasin matikan kokeesta, äiti iloitsi ja halasi: ’Meidän perheen matikkanero!’”, Mari Leppänen muistelee.
Käpylän nuorisotalolla puhutaan lestadiolaiselle vieraista bändeistä
Mari hengailee teininä rauhanyhdistyksen lisäksi Käpylän nuorisotalolla ja osallistuu nuortentapahtumiin.
”Luokkakaverit kuuntelivat Queenia ja uusia tyttöbändejä, joita 1990-luvulla nousi esiin. Minä olin ihan pihalla niistä. Erilaisuuden kokemukseen ei liittynyt valtavaa häpeää, koska minulla oli molemmissa maailmoissa kavereita. Silti muistan paljastumisen pelon”, Mari Leppänen muistelee.
Nuorisotalolle vetää myös käsityökerho, jossa on ”ihana ompelun opettaja” ja hyvät koneet. Mari surruttelee vaatteita itselleen ja sisaruksilleen. Äiti avaa kangaskauppaan tilin, jotta Mari voi hakea sieltä tarvitsemiaan käsityötarvikkeita.
Taloudellinen tilanne muuttui täysin.
Ressun lukio vaihtuu iltalukioon, vaikka rehtori vastustelee
Mari aloittaa vuonna 1995 lukion Ressussa, joka on tunnettu korkeasta keskiarvorajastaan. Hän käy lukion ensimmäistä luokkaa, kun isä jättää Käpylän kodin ja muuttaa yhteen uuden rakkaansa kanssa.
Vanhempien avioero tulee Marille yllätyksenä. Lestadiolaispiireissä eroaminen on tuohon aikaan hyvin poikkeuksellista.
”Se oli todella järisyttävän iso muutos koko meidän perheelle”, Mari Leppänen kertoo.
”Äiti jäi meidän neljän nuorimman tytön kanssa asumaan Käpylän-kotia. Taloudellinen tilanne muuttui täysin.”
Mari päättää vaihtaa Ressun iltalukioon, jotta hän voi työskennellä päivisin ja maksaa osansa elinkustannuksista. Rehtori taivuttelee Maria jäämään.
”Pilaisin kuulemma tulevaisuuden mahdollisuuteni”, Mari Leppänen muistelee.
Mari alkaa hoitaa päivisin lapsia. Toisinaan hän työskentelee McDonald’silla. Työskentely vie aikaa ja energiaa, eikä iltalukio suju erityisen hyvin. Murrosikä menee huomaamatta ohi, kuohunnalle ei ole tilaa.
Lukion loppupuolella Mari alkaa seurustella Riston kanssa. Kun Mari kertoo uutisen äidilleen, tämä alkaa puhua muusta.
”Hätkähdin. Sitten tajusin, että ehkä äidin oli vaikea ajatella, että me tytöt olemme vääjäämättä itsenäistymässä ja muuttamassa pois kotoa.”
Kampin kimppakämpässä rakastetaan ja syödään Ekbergin leivonnaisia
Helsingin yliopiston folkloristiikan pääsykoekysymykset ovat Marille helppoja. Ne muistuttavat lapsuusperheen ruokapöytäkeskusteluja. Mari pääsee yliopistoon ensiyrittämällä, ja myös teologiseen tiedekuntaan hakenut poikaystävä Risto hyväksytään opiskelemaan.
Mari muuttaa Lönnrotinkadulle Kamppiin kimppakämppään, jossa on korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja Ekbergin leipomo lähellä. Siellä työskentelevä sisko Mirja tuo leivonnaisia yhteiseen kotiin. Toinen kämppäkaveri on hyvä lapsuusystävä Käpylästä.
Mari hehkuttaa päiväkirjassa kaiken ihanuutta: ”Tuntuu uskomattomalta, että Ripa todella on se, jonka kanssa minä saan elää läpi elämäni. Se on aina vierelläni, jos se vaan on Jumalan tahto. On mulla tiedossa hyvä elämä!”
Ensimmäisenä opiskelusyksynä isä haluaa tavata Marin. Mari ja Risto kohtaavat hänet Tuomiokirkon portailla. Isä pyytää anteeksi käytöstään eron aikana ja Mari sitä, miten on suhtautunut isään.
Vuonna 2001 Mari avioituu Riston kanssa ja hänestä tulee Leppänen. Hän on 22-vuotias.
Tuore aviopari perustaa ensimmäinen yhteisen kotinsa Espoon Nöykkiöön. Talo on uusi, ja isoista ikkunoista näkyy metsää. Vieraita käy paljon: ystäviä, sisaruksia, muita sukulaisia. Isäkin kyläilee usein.
Mari toivotetaan helvettiin, mutta hän muuttaa Helsinkiin
Seuraavina vuosina tapahtuu monta isoa asiaa: Mari synnyttää kolme lasta noin neljän vuoden sisällä, asuu perheineen Turun seudulla ja Espanjassa. Hän opiskelee teologiaa, ja saa pappisvihkimyksen vuonna 2012.
Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä ei hyväksytä Marin pappeutta, koska hän on nainen. Hän saa kuulla joutuvansa helvettiin. Kokemus on traumaattinen.
”Sain kokea, miltä tuntuu hylkääminen, tuomitseminen ja ulos sulkeminen”, Mari Leppänen sanoo.
Elämä Turun seudun lestadiolaisten keskellä tuntuu raskaalta, ja vuonna 2013 Leppäsen perhe palaa Helsinkiin. He muuttavat Ulvilantielle Munkkivuoreen.
Isoveli Mikael Pentikäinen asuu perheineen niin lähellä, että lapset kipaisevat serkkujensa luo puiston poikki. Äidin koti sijaitsee Munkkiniemessä, ja Espoossa asuu lisää sisaruksia. Mari nauttii suvun läheisyydestä sekä uudesta työstään Kirkkohallituksessa.
Ilman hengellistä yhteisöä jotain tärkeää kuitenkin puuttuu. Mari käy ahkerasti messussa Munkkivuoressa, mutta tuntee olonsa yksinäiseksi. Oma paikka löytyy lopulta hiljaisuuden messuista. Hiljaisuus hoitaa haavoja.
Piispainkokouksen jälkeen papiljotteja äidin päähän
Nykyään Mari käy Helsingissä työmatkoilla. Piispainkokouksen tai kirkkohallituksen täysistunnon jälkeen hän menee äitinsä luokse: hieroo tämän jalkoja, laittaa papiljotteja tukkaan, juo yhdessä iltateetä, jää yöksi. Se palauttaa kokouspykälien jälkeen takaisin arkeen.
Mari saattaa käydä visiitillään katsomassa lapsuudenkotiaan Käpylässä. Aikuisen silmin sen piha on hämmästyttävän pieni. Lapsena sinne mahtui melkein koko maailma.
Artikkeli perustuu Johanna Venhon elämäkertaan Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (Tammi 2024). Myös Mari Leppäsen sitaatit ja lapsuuskuvat ovat peräisin elämäkerrasta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ihminen tarvitsee elämäntarinan, jonka voi kestää, sanoo Turun piispaksi valittu Mari Leppänen – vanhoillislestadiolaisen käpyläläisperheen tytär kohtasi uskonyhteisönsä torjunnan
HengellisyysVanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuminen vei Jumalasta kertovat sanatkin. Uusien löytämisessä auttoi muun muassa hiljaisuuden jooga.