Mirka Seppälän installaatio
”Ei saa olla tilaa vievä tai äänekäs” –Vanhoillislestadiolaisuuden jättäneet naiset käsittelevät näyttelyssä naisen paikkaa uskonyhteisössä ja irtautumisen kipeyttä
Agricolan kirkolla jaetaan entisten lestadiolaisten vaikeita ja haikeitakin muistoja. Siellä voi haistella, miltä Suviseuroissa tuoksuu.
Naisen ja tytön kuuluu olla kaino, mutta samalla reipas. Ei saa olla tilaa vievä tai äänekäs. Sellaiseen muottiin Mirka Seppälä kasvoi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä Pohjois-Pohjanmaalla. Se hallitsi pitkään myös sitä, miten Seppälä, joka opiskelee taidetta Aalto-yliopistossa, teki kuvia. Oli vaikea päästä irti taitavan piirtämisen ja kauniisti maalaamisen ihanteesta. Jos yritti tehdä jotakin muuta, heräsi häpeä erikoisuudentavoittelusta.
– Sisälläni oleva maailma oli paljon laajempi kuin lestadiolainen maailma, mutta en osannut ilmaista sitä. Se turhautti.
Seppälä on yksi kolmesta naisesta, jotka ovat tehneet Lestadiolaisuus ruumiin muistissa -näyttelyn Agricolan kirkkoon. Myös näyttelyn muut taiteilijat, kuvanveistäjä Riikka Mäkikoskela ja teologian tohtori Meri-Anna Hintsala, ovat entisiä vanhoillislestadiolaisia.
Monilla entisillä vanhoillislestadiolaisilla on voimakkaita, kehollisia ja pitkäaikaisia muistoja.
Idea näyttelystä oli Hintsalan.
– Olen tehnyt aiemmin tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta tieteellinen kirjoittaminen ei ole ainoa tai aina paraskaan tapa päästä uskonnolliseen kokemusmaailmaan kiinni. Monilla entisillä vanhoillislestadiolaisilla on voimakkaita, kehollisia ja pitkäaikaisia muistoja. On asioita, joista haluaa pitää kiinni, ja asioita, jotka haluaa jättää taakseen, hän kertoo.
Meri-Anna Hintsalan installaatiot
Omien teostensa pohjaksi Hintsala keräsi liikkeen jättäneiden muistoja. Ihmiset kertoivat esimerkiksi hoitokokouksista, äitiydestä ja ulkonäköön liittyvistä normeista. Näyttelyssä pääsee myös haistelemaan Suviseurojen tuoksua ja kuuntelemaan lestadiolaista äänimaisemaa.
Yhdessä ääniteoksessa Hintsala lukee ääneen vuoden 1776 raamatunkäännöstä, jota liikkeessä edelleen käytetään.
– Nainen ei ole sitä koskaan seuroissa ääneen lukenut. Valitsin kohtia Paavalin kirjeistä, joita käytetty elämäntapanormiston pohjana. Voi miettiä, tuleeko siihen hieman sarkastinen sävy, kun nainen lukee Paavalin näkemyksiä siitä, miten naisen pitää olla.
Nainen ei korosta itseään eikä naiseuttaan tai seksuaalisuuttaan.
Riikka Mäkikoskela vertaa vanhoillislestadiolaista liikettä esimerkiksi romani- ja muslimivähemmistöihin: On voimakas oma identiteetti ja kulttuuri ja tiukat säännöt, joiden mukaan eletään. Valtakulttuuriin nähden ollaan marginaalissa ja ennakkoluulojen ja jopa vihan kohteina.
– Vanhoillislestadiolaisen naisen asema ja se, miten nainen tunnustaa uskontoaan ulkonäön ja äitiyden kautta, poikkeaa valtaväestöstä. Nainen ei myöskään korosta itseään eikä naiseuttaan tai seksuaalisuuttaan, Mäkikoskela sanoo.
Riikka Mäkikoskelan veistokset
Hän käsittelee teoksissaan paljon epäonnistumisen kokemusta, jollaisena hän liikkeestä lähtöään pitää. Vaikka erosta on jo parikymmentä vuotta, Mäkikoskela ajattelee asiaa edelleen usein ja arvelee kantavansa sen kipeyttä hautaan saakka.
– Pohdin teoksissani myös itsensä ja oman paikkansa etsimistä ja hyväksymistä ja tradition kantamista. Vanhoillislestadiolaisuudessa on esimerkiksi vahvana tietty äidin malli. Tiesin jo nuorena, etten halua suurperheen äidiksi, joten minun on pitänyt rakentaa identiteettini äitinä itse.
Ajattelin tuonpuoleisesta, että se on jotakin äärimmäisen kaunista ja ihan erilaista kuin pohjoispohjalainen peltomaisema.
Mirka Seppälä kertoo, että hänen lapsuuttaan leimasi valtava tylsyys: aina samanlaisina toistuvat seurat, tasainen peltomaisema ja pelkistetysti sisustetut kodit.
– Minulla oli kaipaus muunlaiseen estetiikkaan, mutta sitä ei ollut olemassakaan. Ajattelin tuonpuoleisesta, että se on jotakin äärimmäisen kaunista ja ihan erilaista kuin pohjoispohjalainen peltomaisema.
Visuaalista tylsyyttä rikkoivat vanhan raamatunkäännöksen ja Siionin laulujen käsittämättömät kielikuvat, joiden herättämiä mielleyhtymiä hän purki piirtämällä jo silloin.
– Olen pienestä asti miettinyt Jumalaa, taivasta ja helvettiä. Vaikka nykyisin määrittelen itseni agnostikoksi, en pääse pois siitä kulttuurista, jossa asiat ovat tosi vahvasti väärin tai oikein.
Vaikka minä lähtisin siitä, se ei lähde minusta – lestadiolaisuus ruumiin muistissa -näyttely Mikael Agricolan kirkossa 30.10.–20.11. Näyttely on avoinna arkisin klo 9–14 sekä la 30.10. klo 12–17, pe 12.11. klo 17–19, to 18.11. klo 17–21 ja la 20.11. klo 13.30–15.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Viestinnän ammattilaiset valitsivat piispa Mari Leppäsen Vuoden johtajaksi 2022
AjankohtaistaTuomariston mukaan Leppänen on tinkimätön suvaitsevamman hengellisen kulttuurin edistäjä Suomessa.
