”Musta vyö hengellisessä väkivallassa” – vantaalaispoliisi haluaa kiinnittää huomiota vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pimeään puoleen

”Musta vyö hengellisessä väkivallassa” – vantaalaispoliisi haluaa kiinnittää huomiota vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen pimeään puoleen

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat eivät tykkää kertoa ulkopuolisille, että nämä joutuvat luultavasti helvettiin. Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaiset ovat väärässä, jos luulevat liikkeensä olevan ainoa tie pelastukseen.

Ensin hän pyöräili reilut 300 kilometriä ympäri Uuttamaata. Pieni tauko. Sitten hän meloi Karjalohjalta Vihtiin, 53 kilometriä. Pieni tauko. Sitten hän juoksi Vihdistä Länsi-Vantaalle, 50 kilometriä.

– Opettelin melomaan ihan sitä varten, Tuomas Pelkonen kertoo.

Pelkonen on vantaalainen perheenisä, joka työskentelee rikostutkijana Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksella. Vapaa-aika menee kuntourheiluun. Pyöräilyä, punttisalia, juoksemista, melomista, hiihtämistä, hot joogaa ja niin edelleen.

Vuonna 2010 Pelkonen pyöräili Vantaalta Ouluun. Hän huomasi, että tempaus herätti kiinnostusta. Hän sai idean.

– Mietin, että tätä voisi hyödyntää hyväntekeväisyyteen.

Niinpä kun Pelkonen kertoi julkisesti seuraavasta ultramatkastaan – edellä kuvaillusta triplasta – hän pyysi ihmisiä lahjoittamaan rahaa uuden lastensairaalan rakentamiselle.

– Se oli 26 ja puoli tuntia. Oli siinä välissä nyt joku tauko, Pelkonen kertoo.

– Tietysti pitää olla hyvä hapenottokyky ja peruskestävyys. Paljon on kiinni psyykkisestä puolesta.

Seuraavissa ultraurheilutempauksissaan Pelkonen keräsi varoja ampumavälikohtauksessa loukkaantuneelle poliisikollegalleen Heidi Foxellille, sairaalaklovneille ja mieskaveritoiminnalle.

Viimeisimmän tempauksensa Pelkonen järjesti maaliskuussa. Tällä kertaa hän ei kerännyt rahaa vaan halusi kiinnittää ihmisten huomion erääseen asiaan. Tempauksen nimi kertoo kaiken: Hoitokokoushiihto.

– Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen hoitokokousten traumat vaikuttavat kymmeniintuhansiin ihmisiin Suomessa, Pelkonen sanoo.

Vantaalainen poliisi Tuomas Pelkonen päätti hiihtää vuorokauden ympäri kertoakseen ihmisille entisen herätysliikkeensä rikkeistä.

Vantaalainen poliisi Tuomas Pelkonen päätti hiihtää vuorokauden ympäri kertoakseen ihmisille entisen herätysliikkeensä rikkeistä.

Vanhemmat uskovat, että Tuomas Pelkonen joutuu kuollessaan tulimereen

Edessä oli muuri. Tuomas Pelkonen oli innostunut kilpaurheilusta jo nuorena, mutta vanhoillislestadiolaisessa perheessä ei hyväksytty joukkueurheilun harrastamista tai urheilukisojen katsomista televisiosta.

Vuonna 1994 Pelkonen oli käynyt rippikoulun ja siirtynyt sen jälkeen yhdeksännelle luokalle. Hän vietti paljon aikaa uskonliikkeen ulkopuolisten kavereidensa kanssa. Sinä vuonna 14-vuotias poika ilmoitti perheelleen, ettei enää kuuluisi vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen.

– Olihan se aika iso muutos. Minut oli lapsesta asti opetettu uskomaan, että ”epäuskoinen” menee kuollessaan tulimereen. Vaikka olin eri mieltä, ne ajatukset olivat niin syvällä, ettei niistä hetkessä päässyt, Pelkonen kertoo.

Omille puhutaan yhtä, toimittajille muuta.

Hän asui kotonaan vielä viisi vuotta. Vanhemmat eivät tukeneet pojan irtautumispäätöstä, mutta eivät myöskään kääntäneet hänelle selkäänsä.

– He ymmärsivät, että ei toista voi pakottaa. Nykyään he ovat iloisia lapsenlapsistaan. Mutta onhan se erikoista, että vanhempani uskovat yhä, että joudun kuollessani helvettiin, Pelkonen toteaa.

– Se voi kuulostaa hurjalta sivullisesta, joka ei tunne tuota maailmaa. Mutta se on vain realiteetti. En minä tunne siitä surua. Olen varma, että menen eri taivaaseen kuin sen liikkeen mukana kulkevat.

Liikkeen johtajat ovat median käsissä kuin märkä saippua

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon sisällä toimiva konservatiivinen herätysliike, jonka piirissä on noin satatuhatta jäsentä. Liike eroaa muista herätysliikkeistä siinä, että sen opetuksen mukaan ainoastaan vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua. Kaikki muut joutuvat helvettiin. Vain vanhoillislestadiolaisuus edustaa todellista Jumalan valtakuntaa ja vain liikkeen jäsenet ovat oikeita kristittyjä. Tätä kutsutaan eksklusiiviseksi eli ulos sulkevaksi seurakuntaopiksi.

Vanhoillislestadiolaisuus on järjestäytynyt paikallisiksi yhteisöiksi, joita kutsutaan rauhanyhdistyksiksi. Liikkeen keskusjärjestö on Oulussa päämajaansa pitävä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Siitä käytetään samaa lyhennettä kuin seurakunnasta, mutta isoilla kirjaimilla: SRK.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johto ei halua puhua liikkeen pelastusnäkemyksistä ulkopuolisille, mutta liikkeen sisällä asia on selvä.

Kun Kirkko ja kaupungin uutispäällikkö Pauli Juusela pyysi vuonna 2018 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen varapuheenjohtajaa Valde Palolaa kommentoimaan liikkeen pelastusopetusta, Palola vastasi sähköpostilla:

”Haastattelutilanteeseen suhtaudun toki myönteisesti, joskin mainitsemasi lähtökohta ei mielestäni palvele varsinaisesti itse asiaa eikä myöskään lukijaa, ellei sen perustaksi rakennu ensin vanhurskauttamisopillinen näkökulma. Näkökulma, joka tämän kaltaisessa kysymyksessä on hyvä pitää esillä, on uskon näkökulma, jota useimmiten on mahdotonta purkaa järjen ymmärryksen tasolle.”

Minkälaisen Jumalan tahto on, että ihmisyhteisö pysyy kasassa vain väkivallan pelolla?

Palola suostui kuitenkin haastatteluun. Kun Juusela kysyi häneltä, voivatko muut luterilaisen kirkon jäsenet pelastua, Palola vastasi: ”En aio vastata muuten kuin että olisi tärkeää, että mahdollisimman moni suomalainen pitäisi kirkon jäsenyyttä tärkeänä.”

Kun Juusela kysyi, voisivatko vanhoillislestadiolaiset neuvotella yhteisistä oppinäkemyksistä muiden konservatiivisten herätysliikkeiden kanssa, Palola vastasi kieltävästi. ”Se merkitsisi, että luopuisimme omasta uskosta ja uskon ymmärryksestä.”

Palolan mukaan pelastuksen kannalta ei teoriassa ole väliä, kuuluuko ihminen vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta jokaisen on pelastuakseen ”täytynyt jossain kuulla ainoa oikea evankeliumi”. Sen puolestaan voi kuulla vain vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä.

Samanlaiseen kiemurteluun törmäsi Kotimaa-lehden toimittaja Jussi Rytkönen, joka halusi haastatella liikkeen kattojärjestön edustajia vuonna 2019. Rytkönen halusi tietää, voivatko liikkeen käsityksen mukaan muut kuin vanhoillislestadiolaiset pelastua.

SRK:n puheenjohtaja Matti Taskila vastasi pitävänsä kommentoimista mahdottomana ja kieltäytyi haastattelusta. Rytkönen kysyi, voisiko joku muu liikkeen edustaja kommentoida asiaa. Ei voinut.

Vaikka vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat ovat toimittajien käsissä kuin märkä saippua, liikkeen kannassa ei ole mitään epäselvää.

– Se on sellaista kaksoisviestintää. Omille puhutaan yhtä, toimittajille muuta, Tuomas Pelkonen sanoo.

Kun vuonna 2013 Oulun silloinen piispa Samuel Salmi julisti vanhoillislestadiolaisten kesäjuhlilla Suviseuroilla synninpäästön, liikkeen silloinen pääsihteeri Tuomas Hänninen kiirehti huomauttamaan, ettei piispan antama synninpäästö ole sama asia kuin ”uskovan” antama synninpäästö.

Piispa ei voinut julistaa syntejä sovitetuiksi, koska hän ei ollut uskova eli vanhoillislestadiolainen.

”Uskon, että Samuel Salmi tiedostaa, että vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä, meidän käsityksemme mukaisesti, se synninpäästö, jonka hän julistaa, ei ole sama kuin uskovaisen ihminen julistama synninpäästö”, Hänninen kommentoi Kotimaa-lehdelle.

Monissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa työskentelee pappeja, jotka kuuluvat vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. He saarnaavat, kastavat, jakavat ehtoollista ja siunaavat kuolleita hautaan. Samalla monet heistä uskovat, että valtaosa kirkon penkissä istuvista ja arkussa makaavista on matkalla helvettiin.

He kun eivät ole vanhoillislestadiolaisia.

Tuomas Pelkosen mukaan hengellinen väkivalta on pitkälti piilorikollisuutta. Yhteisöllisiä hengellisen väkivallan muotoja voisi hänen mielestään kitkeä yhteisösakoilla.

Tuomas Pelkosen mukaan hengellinen väkivalta on pitkälti piilorikollisuutta. Yhteisöllisiä hengellisen väkivallan muotoja voisi hänen mielestään kitkeä yhteisösakoilla.

Jos hoidettava ei alistunut, hänet heitettiin saatanalle

Tuomas Pelkosen mukaan vanhoillislestadiolaista liikettä leimaa heimokulttuuri. Siellä ei tykätä, jos joku on kriittinen.

– Jos joku puhuu liikkeen ongelmista, se koetaan henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Minustakin tuntuu, että minun pitäisi olla jatkuvasti muistuttamassa, että en tahallani loukkaa ketään sukulaistani. He pahoittavat mielensä vain siksi, että liikkeessä ei olla totuttu puhumaan ongelmista avoimesti.

Pelkonen ei ole erityisen kiinnostunut teologiasta eikä hän ole keskittynyt kritiikissään vanhoillislestadiolaisten oppikäsityksiin. Sen sijaan hän haluaa mahdollisimman monen tietävän hoitokokouksista.

1960-luvulla vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä alettiin sanella jäsenille uusia tiukkoja ohjeita. Esimerkiksi television katseleminen, meikkaaminen ja kilpaurheilu kiellettiin.

Merkittävin kielto koski ehkäisyä. Liikkeen mukaan lapset ovat Jumalan lahja ja ehkäisy on Jumalan asioihin puuttumista. Niinpä monessa vanhoillislestadiolaisessa perheessä on yli kymmenen lasta.

Mitä tiukemmiksi säännöt kävivät, sitä tärkeämmäksi kävi liikkeen jäsenten kontrolloiminen. Keskeiseksi valvonnan menetelmäksi muodostuivat seurakunnan edessä tapahtuvat julkiset ripit. Niitä kutsuttiin hoitokokouksiksi.

Hoitokokoukset olivat usein painostavia kuulustelutilaisuuksia, joissa useampi liikkeen johtohahmo tenttasi yksittäistä rivijäsentä tämän synneistä ja uskosta. Jos hoidettava ei alistunut liikkeen auktoriteetin alle, hänet heitettiin saatanalle.

Jos olet tietoinen, että yhteisössäsi tapahtuu säännöllisesti henkistä väkivaltaa, etkä silti tee mitään, kenen pussiin pelaat?

”Ihan intiimeistä asioista saatettiin revitellä siellä kaikkien edessä. Niin kauan kuin olin yhteisössä, pelkäsin, että joudun seurakunnan eteen ja minua ruvetaan kuulustelemaan kaikkien kuullen mitä salaisimmista asioista. Pelko oli aina läsnä”, liikkeestä eronnut kirjailija Vuokko Ilola kertoi Ilta-Sanomille.

Hoitokokouksiin joutui 1970-luvun lopulla valtaosa liikkeen jäsenistä – kymmenet tuhannet ihmiset. Sitten, vuonna 1979, liike ilmoitti lopettavansa hoitokokoukset.

Tuomas Pelkosen mukaan lestadiolaiset valehtelevat.

– He sanovat, että hoitokokouksia ei enää järjestetä. Sen sijaan he puhuvat sielunhoidollisista keskusteluista. Tämä on tätä sanaleikkiä, Pelkonen puhisee.

Muun muassa Haagan seurakunnan kirkkoherra Heikki Nenonen kertoi maaliskuussa Kirkko ja kaupungin haastattelussa, että hänet erotettiin liikkeestä ”hoitokokousrumbassa” 2010-luvulla. Syy oli se, että Nenonen oli kannattanut julkisesti naisten pappeutta.

Enää hoitoja ei järjestetä koko yhteisön edessä. Tilanteet voivat silti olla painostavia. Usein yhtä hoidettavaa vastassa on monta hoitajaa, joilla on – niin liikkeessä uskotaan – valta syöstä hoidettava kadotuksen tielle.

– Vanhoillislestadiolaisella liikkeellä on musta vyö henkisessä väkivallassa, Tuomas Pelkonen toteaa.

– Voisi kysyä, minkälaisen Jumalan tahto on, että ihmisyhteisö pysyy kasassa vain väkivallan pelolla.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen auktoriteetit suhtautuvat kritiikkiin usein nihkeästi. Liikkeen oman logiikan mukaan hoitokokoukset eivät ole väkivaltaa. Ne ovat suurta rakkautta. Kun pelastus kerran on mahdollista vain liikkeen sisällä, on perusteltua käyttää kovia otteita, jotta ihmiset eivät joutuisi ikuiseen kadotukseen.

Kirkon johto on ollut vaitelias

Vaikka monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetukset ovat luterilaisen kirkon näkökulmasta absurdeja, kirkon johto on ollut asiasta pitkälti hiljaa.

Vuonna 2012 silloinen arkkipiispa Kari Mäkinen totesi Kalevalle, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen ”johdon julkisissa kannanotoissa näkyy halu kertoa vain tiettyä kertomusta”. Samana vuonna Mäkinen kieltäytyi kommentoimasta Kotimaalle vanhoillislestadiolaisen liikkeen hoitokokouksia, vaikka totesikin pitävänsä asiasta käytävää keskustelua tarpeellisena.

Vuonna 2009 Mäkisen edeltäjä, silloinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi Kotimaalle, että ei ”osaa ihan tarkalleen sanoa, miten liike itse asiassa tällä hetkellä opettaa [muiden kuin vanhoillislestadiolaisten pelastumisesta]”.

Toimittaja Meri Toivanen kysyi Paarmalta, eikö asiasta olisi syytä ottaa selvää.

”Nyt on tarkoitus tällä mielellä keskustella. Eroilta ei pidä ummistaa silmiä, mutta vielä tärkeämpää on korostaa sitä, mikä yhdistää”, arkkipiispa vastasi. Hän totesi myös: ”Meidän pyrkimyksemme ei voi olla, että lähtisimme ajamaan jotain liikettä ulos kirkosta, jos se haluaa pitäytyä kirkon sisällä ja luterilaisessa opissa, kuten tämä liike haluaa selkeästi tehdä.”

Toivanen kysyi samassa Kotimaan jutussa SRK:n silloiselta pääsihteeriltä Aimo Hautamäeltä, pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset.

”Sellaiset ihmiset pelastuvat, jotka uskovat niin kuin Jumalan sana opettaa. Meidän käsityksemme mukaan me opetamme Jumalan sanan mukaisesti sitä, miten ihminen saa synnit anteeksi ja tulee autuaaksi”, Hautamäki vastasi.

Toimittaja kysyi, oliko usko vääränlaista, jos se ei ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetuksen mukaista.

”Niin, tällainen käsitys meillä on, että on yksi usko, yksi kaste, yksi Jumalan seurakunta, joka koostuu uskovaisista ihmisistä”, Hautamäki vastasi.

Hengellinen väkivalta on rikos, jota on vaikea todistaa

Masennusta, eristäytyneisyyttä, psykiatrista sairaalahoitoa, elinikäisiä henkisiä traumoja, helvetinpelkoa, itsemurhia.

Sellaisia ovat vanhoillislestadiolaisten hoitokokousten hedelmät. Tuomas Pelkonen ajattelee, että samalla tavalla kuin hänen isovanhempiensa ikäluokka on sotaveteraaneja, hänen vanhempiensa ikäluokka on hoitokokousveteraaneja.

– Liike ei ole ikinä käsitellyt hoitokokouksia ja niihin liittyvää hengellistä väkivaltaa niin, että uhreja olisi huomioitu. On puhuttu vain liikkeen sisäisistä muutoksista, Pelkonen sanoo.

– Ikinä ei ole henkilökohtaisesti pyydetty anteeksi niiltä, jotka heitettiin ulos liikkeestä.

Nyt yhteiskunta maksaa hengellisen väkivallan kustannukset.

Pelkonen on ammatiltaan poliisi, ja hänellä on hoitokokouksissa harjoitettavalle hengelliselle väkivallalle selkeä termi: rikos.

– Kyse on rikoslain mukaan yleensä pahoinpitelystä. Pahoinpitelyn ei tarvitse olla fyysistä, hän sanoo.

– Hengellinen väkivalta on piilorikollisuutta. Jos joku saa turpaansa nakkikioskilla, luunmurtumat voidaan todeta röntgenkuvista. Mutta jos sielua on pahoinpidelty, se ei näy magneettikuvassa.

Pelkosen mukaan hoitokokousten kaltaisia yhteisöllisiä hengellisen väkivallan muotoja voisi yrittää kitkeä yhteisösakoilla.

– Olen tutkinut paljon ympäristörikoksia, ja niissä sotkija laitetaan maksamaan. Nyt yhteiskunta maksaa hengellisen väkivallan kustannukset. Jos yhteisön toiminnassa sallitaan rikoksen tekeminen, yhteisölle voitaisiin määrätä sakko, Pelkonen ehdottaa.

– Jos liike joutuisi maksamaan yhteisösakkoa, johtoa voisi alkaa kiinnostaa, mitä liikkeen sisällä tapahtuu. Tähän saakka he ovat pakoilleet vastuutaan tietämättömyyteen vedoten.

Vanhoillislestadiolainen lehti pyysi hoitokokouksia anteeksi

­Olli Lohi on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen viestintäpäällikkö ja vanhoillislestadiolaisen Päivämies-lehden päätoimittaja. Hän toteaa Hoitokokoushiihdosta, että jokaisella on oikeus järjestää omia tapahtumia.

Lohi vastasi Kirkko ja kaupungin kysymyksiin sähköpostilla.

”Hoitokokoushiihdon järjestäjä on yksityinen henkilö, ja hän ei ole ollut meihin missään yhteydessä. Aina, kun kysymyksessä on vanhoillislestadiolainen herätysliike, olemme avoimia keskustelemaan asioista. Kyseinen tapahtuma ei varsinaisesti liity SRK:n toimintaan.”

Lohen mukaan SRK:n tiedossa ei ole, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä järjestettäisiin tällä hetkellä hoitokokouksia. Toisaalta hän huomauttaa, että yksittäiset rauhanyhdistykset toimivat itsenäisesti ja omien sääntöjensä mukaan.

”Valitettavasti siellä, missä ihmiset toimivat, syntyy aika ajoin myös ristiriitoja. Olemme aina kehottaneet ihmisiä rakentavaan ja toisia kunnioittavaan kohtaamiseen ja vuoropuheluun.”

Lohi painottaa, että SRK on pyytänyt anteeksi 1970-luvun hoitokokouksia. Hän viittaa Päivämies-lehdessä vuonna 2011 julkaistuun kannanilmaisuun, jossa sanotaan muun muassa: ”Valitettavasti vuosikymmenen puolesta välistä alkaen hoitokokouksissa ilmeni kristillisyydelle vieraita piirteitä, kuten opillisia harhoja ja siitä johtuvia väärinkäytöksiä.” Tekstissä todetaan myös suoraan: ”Pahoittelemme esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.”

Vanhoillislestadiolaisessa Päivämies-lehdessä julkaistiin vuonna 2011 kirjoitus, jossa pahoiteltiin 1970-luvulla esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.

Vanhoillislestadiolaisessa Päivämies-lehdessä julkaistiin vuonna 2011 kirjoitus, jossa pahoiteltiin 1970-luvulla esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.

”Tuohon aikaan oli käynnissä voimakas yhteiskunnallinen murros, joka johti laajoihin keskusteluihin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen sisällä. Valitettavasti kaikki tilanteet ja keskustelut eivät edenneet toivotulla tavalla”, Lohi kirjoittaa sähköpostissaan.

”Olemme kehottaneet avoimeen keskusteluun ja tukemaan niitä, joille on jäänyt puhumisen tarvetta ja traumaattisia kokemuksia.”

Väännetään rautalangasta: voiko ei-vanhoillislestadiolainen pelastua?

Kuvitellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aikuinen jäsen, ”Kaarina”. Kaarinan on kastanut lapsena ihan tavallinen luterilainen pappi. Kaarina tietää vanhoillislestadiolaisuudesta sen, mitä peruskoulun ja lukion oppikirjoissa on kerrottu.

Kaarina on käynyt rippikoulun ja hänet on konfirmoitu. Kaarina uskoo Jeesuksen kuolleen hänen syntiensä puolesta ja käy säännöllisesti luterilaisen kotiseurakuntansa messussa. Siellä pappi, joka ei kuulu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, lukee hänelle synninpäästön ja jakaa hänelle ehtoollisen.

Voiko Kaarina päästä taivaaseen?

Olli Lohen mukaan se, kuka pääsee taivaaseen, ei ole ihmisten vallassa.

”Jumalan seurakunnalle on kuitenkin annettu valtuutus julistaa syntien anteeksiantamuksen evankeliumia, joka tekee ihmisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi”, Lohi vastaa sähköpostilla.

”Vanhoillislestadiolaisuudessa voidaan ajatella, että eri puolilla maailmaa elää todellisen seurakunnan jäseniä, jotka eivät kuulu esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon eivätkä vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen.”

Tämän ”todellisen seurakunnan” jäsenillä on vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan oltava ”Pyhän Hengen yhteys Kristuksen seurakunnan kanssa”. Se yhteys taas syntyy ”Jumalan seurakunnasta saarnatun synninpäästön kautta”.

”Jos ihminen on saanut kohdata evankeliumin siten kuin se vanhoillislestadiolaisuudessa ymmärretään, sama uskon henki yhdistää. Jumalan seurakunnan jäsenet ovat yksimielisiä keskenään. Siinä ei ole opillisia hajaannuksia”, Lohi kirjoittaa.

Tämä ei oikeastaan vastannut kysymykseeni. Soitin Lohelle.

Haluaisin kysyä muutaman tarkentavan kysymyksen esittämistäsi vastauksista.

– Joo. Siihen liittyen voisit tutustua siihen Valde Palolan haastatteluun, joka oli teidän lehdessänne. Se käsitteli tätä aihetta. Se avaa minusta sen, mitä tähän liittyen on sanottavaa.

Minusta tuntuu, että teidän käsityksenne on selvä: ainoastaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä voi pelastua. Mutta ulkopuolelle sitä ei oikein haluta sanoa ääneen.

– No, siis. Jos tutustut siihen Valde Palolan haastatteluun. Hän avaa sitä siinä juuri siltä raamatulliselta pohjalta.

Olen lukenut sen haastattelun monta kertaa, mutta en saa kysymykseeni vastausta. Sanoit sähköpostissasi, että Jumalan seurakunnalle on annettu valtuutus julistaa syntien anteeksiantamusta. Viittaako ”Jumalan seurakunta” tässä nimenomaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen?

– Siihen, missä Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa.

Vaikuttaako Pyhä Henki muualla kuin vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä?

– Se vaikuttaa siellä, missä… siis vanhoillislestadiolaisuushan on aika uusi termi. Palaan Raamatun opetukseen, että siellä, missä Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa, siellä on Jumalan elävä seurakunta. Totean vielä, että se on raamatullinen opetus.

Vaikuttaako Jumalan Pyhä Henki teidän näkökulmastanne tällä hetkellä muualla kuin vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä?

– Pyytäisin tutustumaan siihen Valden puheenvuoroon. Hän on käynyt siinä kahden tunnin keskustelun. Lähtökohtaisestihan ihminen syntyy Jumalan lapsena, ja Jumalan valtakunta on Pyhän Hengen yhteen liittämä. Minusta siinä artikkelissa avataan hyvin sitä käsitystä Jumalan seurakunnasta.

Minun käsittääkseni te uskotte, että minä en voi pelastua muualla kuin teidän liikkeenne sisällä. Mutta kun kysyn, onko niin, te ette vastaa. Se tuntuu epäeettiseltä.

– Mikään liike ei ole Jumalan valtakunta. Haluan myös tukeutua tässä Raamatun opetukseen, niin kuin Valde siinä haastattelussa. Ja niin kuin Lutherkin tuo sen esille: siellä, missä Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaan jaetaan, siellä on Jumalan seurakunta.

Minä en ole vanhoillislestadiolainen enkä ole koskaan saanut synninpäästöä vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajalta. Voinko minä päästä taivaaseen?

– Niin kuin totesin, ihminen, joka omistaa Pyhän Hengen lahjan ja saa elää sen armon osallisuudessa, niin… se on Raamatun mukainen opetus siitä.

Onko minun mahdollista omistaa Pyhän Hengen lahjaa, jos en ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsen?

– Niin kuin totesin, mikään liike tai jäsenyys ei sinällään pelasta.

Entä, jos en ole vanhoillislestadiolaisen opetuksen piirissä?

– Toivoisin sitä näkökulmaa, mikä siinä Valden haastattelussa tuli esille. Siinä tätä asiaa oli käyty läpi ja avattu. Sen pohjalta voisi minusta kirjoittaa.

Jos et voi vastata tämän tarkemmin, minun on kirjoitettava juttu näiden kommenttien perusteella. En voi jättää tätä kysymystä auki.

– Joo. Ymmärsin, että Valde oli keskustellut aika pitkään juuri näistä kysymyksistä. Niin voisit siitä ottaa sitä näkökulmaa.

Tuomas Pelkosen kertoman tarinan mukaan eräs hoitokokoukseen joutunut vanhoillislestadiolainen oli valittanut, että hoitajien opetuksilla ei ole perustaa Raamatussa. Hoitokokouksen pitäjä oli vastannut: ”Ei tässä raamatuita tarvita!”

Tuomas Pelkosen kertoman tarinan mukaan eräs hoitokokoukseen joutunut vanhoillislestadiolainen oli valittanut, että hoitajien opetuksilla ei ole perustaa Raamatussa. Hoitokokouksen pitäjä oli vastannut: ”Ei tässä raamatuita tarvita!”

Tuomas Pelkonen kuuluu yhä kirkkoon

Tuomas Pelkonen kuuluu yhä luterilaiseen kirkkoon. Hän ei ajattele olevansa sen enempää tai vähempää uskonnollinen kuin ennen lähtöään vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

– Lapseni on kastettu, ja he saavat aikanaan itse päättää, haluavatko pysyä kirkon jäseninä. Haluan tarjota heille perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Lapsuus vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on vaikuttanut siihen, miten Pelkonen suhtautuu yhteisöllisyyteen.

– Jos ihmisiä pyritään ohjaamaan johonkin muottiin, minulla nousevat helposti piikit pystyyn. Että minuahan ei määräillä.

Mitenkäs se maaliskuun Hoitokokoushiihto Oulussa meni?

– Kiitos, hyvin meni. Ehdin hiihtää 214,3 kilometriä eli yli minimitavoitteeni, joka oli 200 kilometriä, Pelkonen vastaa.

– Latu oli pakkaskelissä lennokas. Maaliintulon jälkeen keli kääntyi räntäsateeksi, mistä voi päätellä säiden Herrankin toivoneen tempaukselle pelkästään hyvää.

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan vanhoillislestadiolaiset ovat väärässä, jos luulevat liikkeensä olevan ainoa tie pelastukseen

Tuomas Pelkonen järjesti hiihtotempauksensa Oulussa, joka on vanhoillislestadiolaisen liikkeen sydänmaita.

Kirkko ja kaupunki pyysi Oulun hiippakunnan piispaa Jukka Keskitaloa kommentoimaan, mitä tämä ajattelee Pelkosen tempauksesta. Kysyimme myös Keskitalon kantaa vanhoillislestadiolaiseen seurakuntaoppiin.

Keskitalon erityisavustaja ilmoitti seuraavana päivänä, ettei piispan aikataulu salli haastattelua.

Tarjosimme Keskitalolle kuusi päivää aikaa vastata kysymyksiin. Erityisavustaja lupasi palata asiaan heti, ”jos/kun” piispa vastaa.

Keskitalo ei vastannut. Sen sijaan arkkipiispa Tapio Luoma vastasi.

Arkkipiispa Luoma, onko vanhoillislestadiolaisen liikkeen näkemys, että kyseinen yhteisö edustaa ainutta oikeaa opintulkintaa ja pitää pelastusta mahdollisena vain omassa piirissään, teidän mielestänne harhaoppi?

– Olen keskusteluissa vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa usein kysynyt, mieltääkö liike olevansa ainut pelastukseen johtava yhteisö. Minulle on vastattu, että pelastuksen voi lahjoittaa ainoastaan Jumala, joka tuntee jokaisen ihmisen sydämen. Juuri noin ajattelen pelastuksesta itsekin.

– Käytännössä vanhoillislestadiolaisen liikkeen julistuksessa saattaa edelleen erottaa kaikuja monille hengellisille liikkeille varsinkin ennen aikaan tyypillisestä näkemyksestä, että vain sen suojissa elää oikea oppi.

– Minusta on selvää, että jos kristillisten yhteisöjen joukossa jokin liike pitää itseään ainoana oikeana pelastuksen väylänä, se on tässä näkemyksessään väärässä.

Täyttääkö vanhoillislestadiolainen liike teidän mielestänne lahkon määritelmän?

– Tämä riippuu siitä, miten lahko määritellään. Mielestäni yhtenä lahkoutumiseen johtavana piirteenä voi pitää eksklusiivista seurakuntaoppia.

– Kirkon näkökulmasta lahkon varsinaisena tuntomerkkinä pidän poikkeavan opin lisäksi selkeää irtaantumista kirkosta omaksi itsenäiseksi uskonnolliseksi yhteisöksi, joka ottaa muun muassa viran ja sakramentit omiin käsiinsä.

Onko hyväksyttävää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko antaa vanhoillislestadiolaisten pappiensa julistaa ulos sulkevaa seurakuntaoppia?

– Kirkkomme ei anna kenenkään papin opettaa, että vain hänen edustamastaan hengellisestä liikkeestä kulkee tie taivaaseen. Papin tehtävänä on julistaa Kristusta, ei minkään hengellisen liikkeen ehdotonta oikeassa olemista.

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan yksikään pappi ei saa opettaa, että vain tämän edustamasta hengellisestä liikkeestä kulkee tie taivaaseen.

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan yksikään pappi ei saa opettaa, että vain tämän edustamasta hengellisestä liikkeestä kulkee tie taivaaseen.


5.5. kello 13.09: Juttuun on lisätty maininnat Kari Mäkisen, Jukka Paarman ja Aimo Hautamäen kommenteista.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi