Kolumni: Uskon kummituksiin ja toivon, että Jeesus rakastaa minua silti
Elämääni on mahtunut kokemuksia, joista on vaikea kertoa muille kristityille, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Muistan hetken, kun kävelimme äitini ja ystäväni kanssa Hietaniemen hautausmaalla eräänä talvena lähes 15 vuotta sitten. Juttelimme laulaja Katri Helenan haastattelusta, jossa tämä kertoi saavansa viestejä edesmenneeltä pojaltaan. Minä sanoin pitäväni ajatusta lohdullisena ja äiti oli samaa mieltä. Hennot lumihiutaleet leijailivat samettiselta tähtitaivaalta, kun ystäväni totesi hengitys huuruten: ”Ei se ole sen poika, se on demoni.”
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, ettei tämä osa maailmankatsomuksessani sopinut yhteen kristinuskon kanssa. Varhaislapsuudestani lähtien henkimaailma oli ollut minulle yhtä totta kuin Taivaan Isä. Koskaan aiemmin nämä kaksi eivät olleet sulkeneet toisiaan pois, vaan usko yhteen oli vahvistanut toista. Kumpaankaan en ollut päättänyt alkaa uskoa, vaan molemmat olin havainnut todeksi kokemusten kautta, jotka olivat minulle täysin arkisia.
Hautausmaan demonikeskustelun aikoihin kuuluin helluntaiseurakuntaan ja kristinusko oli alkanut avautumaan minulle hyvin erilaisena kuin siihenastinen lapsenuskoni. Iltarukous ei ollutkaan ainoa asia, mikä Taivaan Isää ihmisten sänkypuuhissa kiinnosti ja pääsiäiskirjasta tutun Jeesuksen tilalla olikin sääntöviidakossa ärjyvä Juudan jalopeura. Myöhemmin irtauduin hengellisesti väkivaltaisesta yhteisöstä ja tänä päivänä kuvailen itseäni puoliksi luterilaiseksi ja puoliksi helluntailaiseksi.
Minä en uskonut, että Katri Helenan yliluonnollisiksi miellettyjen kokemusten takana on demoni, enkä usko nyt 15 vuotta myöhemminkään.
Mutta jos vakaumukseni tekisi dna-testin, olisiko vastaus näinkään yksiselitteinen? Uskaltaisinko julkaista tuloksen Kirkko ja kaupunki-lehdessä, jos siinä lukisikin: 45 prosenttia luterilainen, 45 prosenttia helluntailainen ja 10 prosenttia, niin mikä? En haluaisi sanoa uushenkinen, se ei kuulosta minulta.
Joka tapauksessa se kymmenen prosenttia tulisi siitä, etteivät ystäväni sanat tuona kylmänä talvi-päivänä muuttaneet maailmankatsomustani. Minä en uskonut, että Katri Helenan yliluonnollisiksi miellettyjen kokemusten takana on demoni, enkä usko nyt 15 vuotta myöhemminkään.
Tiedän, mitä Raamattu sanoo vainajahengistä. En rukoile kuolleita ja yritän kuumeisesti käsittää ruumiin ylösnousemuksen. Elämääni on silti yhä edelleen mahtunut kokemuksia, joista on vaikea kertoa muille kristityille siitä huolimatta, että tutkimusten mukaan vainajakokemukset eivät liity kokijan uskonnolliseen sitoutumiseen. Minulle, kuten monille muillekin, ne ovat tuoneet lohtua erityisesti menetyksen hetkellä.
Jeesus, minä uskon kummituksiin. Rakastathan minua silti?
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Raittius ei ole kaikille vain trendikästä, vaan ainoa tapa elää
PuheenvuorotNuorten naisten raitistumisen typistäminen muoti-ilmiöksi ärsyttää Linda-Maria Ranista yhtä paljon kuin ne kerrat, kun bäkkärillä ei ollut vettä, koska räppärin oletettiin juovan kaljaa.
