Kolumni: Raskaana olemisessa ja uskossa on paljon samaa
Ajatus siitä, että onnen saisi jakaa muiden kanssa vasta, kun kaikki on mahdollisimman varmaa, tuntuu kaukaiselta, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Eilen sain vihdoin hengähtää. Olin koko kevään hautonut raskausuutista ja odottanut oikealta tuntuvaa hetkeä sen paljastamiseen. Olin toki kertonut läheisille sitä mukaa, kun olin heitä tavannut, mutta odotin hetkeä jolloin asiaa ei tarvitsisi enää piilotella keltään.
Raskauteen liitettävä salaisuuden verho on asia, jota olen pohtinut paljon. Olin kuullut kolmen kuukauden periaatteesta, mutta totesin heti positiivisen raskaustestin tehtyäni etten millään pystyisi salaamaan mieheni kanssa asiaa lähipiiriltämme niin kauaa.
Kertoessani eräälle sukulaiselleni heti seuraavana päivänä, tunsin kuitenkin melkein syyllisyyttä. ”Tiedän ettei tästä saisi kertoa näin aikaisin!” sopersin. ”Tottakai saat kertoa kenelle haluat!” sukulaiseni sanoi ihmeissään. Silloin tein päätöksen seurata sydäntäni ja kertoa raskaudesta aina silloin kun se tuntui oikealta.
Joidenkin läheisten tai sukulaisten reaktiot muistuttivat siitä, että ulkopuoliset saattavat suhtautua raskaudesta kertomiseen toisinaan liiankin suojelevasti. ”Tästä ei kannata sitten huudella” kommentoi yksi. ”Miltä on tuntunut, kun tästä ei ole vielä saanut kertoa?” kysyi toinen. Ymmärrän, että molemmat tarkoittivat hyvää ja sen, että salaamisen idea on suojella raskaana olevaa keskenmenoriskin ollessa suurimmillaan. Raskaudesta kertomisen pitää kuitenkin saada olla oma päätös, eikä asiaa tarvitse salailla, jos ei halua.
On hyväksyttävä se, ettei voi itse kontrolloida tulevaa ja luotettava siihen, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu.
Alkuraskauden oireiden sietäminen olisi ollut minulle huomattavasti vaikeampaa, mikäli kukaan ympärilläni ei olisi tiennyt, mistä oksenteluni ja lamauttava väsymykseni johtuu. Myös raskauden sujumiseen liittyvien pelkojen kestäminen olisi ollut suorastaan mahdotonta, jos en olisi saanut puhua niistä ääneen.
Pohdinkin, liittyykö ulkopuolisten himmailunhalu siihen, että halutaan välttää kohtaamasta muiden ihmisten vaikeampia tunteita? Itselleni on aina ollut luonnollista puhua surusta, vihasta ja pelosta ääneen. Ajatus siitä, että onnen saisi jakaa muiden kanssa vasta, kun kaikki on mahdollisimman varmaa, tuntuu kaukaiselta.
Raskaana olemisessa ja uskossa on mielestäni paljon samaa. On hyväksyttävä se, ettei voi itse kontrolloida tulevaa ja luotettava siihen, että asiat menevät niin kuin on tarkoitettu. Eilen kun näimme ultrassa kaikki vauvan pienet yksityiskohdat, se muistutti minua luomistyön ihmeestä ja siitä, kuinka tarkasti meidät kaikki on suunniteltu.
En malta odottaa, että saan kohdata lapseni kasvoista kasvoihin. Siihen asti minun on vain jaksettava uskoa hänen olemassaoloonsa ja syntymän jälkeiseen elämään.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Onko sellaiselle artistille tilaa, joka ei trendaa Tiktokissa?
PuheenvuorotLaulut syntyivät rakkaudesta kirjoittamiseen, mutta asiat eivät menneet kuten kaupallisessa maailmassa pitäisi, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
