Kolumni: Uskovaisen ei pitäisi joutua vakuuttelemaan, ettei ole tiedevastainen tai homofobinen
Kaupunkilaiskuplassa Jumalaan uskominen tuntuu olevan sallittu vain tietyin reunaehdoin, Linda-Maria Raninen kirjoittaa.
Helsingin Sanomissa julkaistiin viime viikolla uutistuottaja Johanna Malisen kolumni, jossa hän kertoi uskostaan. Kolumni kiteytyi kauniiseen toteamukseen ”Minulle riittää se, jos olen uskoni ansiosta pelännyt vähän vähemmän ja rakastanut vähän enemmän."
Malisen kirjoitus käsitteli myös muita itsellenikin tuttuja teemoja. Tärkeimpänä otsikkoon asti noussut ajatus siitä, kuinka omasta uskostaan puhuminen voi tuntua pelottavalta. ”Jumalaan uskomisella on kaupunkilaiskuplassa surkea maine” Malinen kirjoitti.
Tekstiä lukiessani huomasin itsessäni heräävän myös tarpeen puolustaa omaa uskoani. Kolumni huokui avarakatseisuutta ja puhui nimenomaan uskonvapauden puolesta. Ylipäätään kristinuskon mainitseminen positiivisessa mielessä on raikas tuulahdus ja erittäin tarpeen. Hetken pohdittuani ymmärsin, mistä yllättävä puolustusreaktioni oikein kumpusi.
Malinen kirjoitti, että uskosta puhuvat julkisesti useimmiten ne, joiden elämänvalintoja uskonto ohjaa lähes kaikessa ja totesi, että ehkä muidenkin olisi aika valottaa maailmankatsomustaan. Malinen kuvasi itseään tieteeseen luottavaksi ja yhdenvertaisuutta kannattavaksi toimittajaksi. Hän mainitsi homofobian ja tiedevastaisuuden leimoina, jollaisia hän ei halua itseensä liitettävän.
Itse en kannata yhdenvertaisuutta siitä huolimatta, että seuraan Jeesusta, vaan juuri sen vuoksi.
Luterilaisuuden ja helluntailaisuuden välillä seilaavana, konservatiivien ja liberaalien keskeltä paikkaani hakevana kristittynä koen omasta uskostani puhumisen joskus pelottavana sellaisissakin yhteisöissä, joissa hengellisyys ei itsessään ole tabu.
Koen monesti, että Jumalaan uskominen on Malisenkin mainitsemassa kaupunkilaiskuplassa ”sallittua” tietyin reunaehdoin. Raamattua ei tule tulkita kirjaimellisesti ja Jumalakin on turvallista kuvata hieman hähmäisenä olentona, ehkä enemmänkin voimana tai energiana kuin ”pilven päällä istuvana partaukkona”, kuten hyväksyntää toivovan uskovaisen kuuluisi naurahtaen lisätä. Vähintäänkin kannattaa puhua nimenomaan Jumalasta. Nimi ”Jeesus” karkoittaa coolin kaupunkilaiskuplan.
Malisen kolumni oli kaunis kuvaus yhden ihmisen tavasta uskoa ja tärkeä muistutus siitä, miten monella tavalla kristillinen vakaumus voi näkyä. Itse kuulun heihin, joiden kaikkia elämänvalintoja ohjaa usko. Kuten Maliselle, se on minullekin kompassi, joka auttaa minua toimimaan arvojeni mukaan. Aina en siinä onnistu ja siksi tarvitsen Jeesusta. Se tekee minusta kristityn.
Toivoisin, että kristillisestä vakaumuksestaan voisi joskus puhua joutumatta vakuuttelemaan, ettei usko ole yhtä kuin vähemmistöviha tai tiedevastaisuus. Itse en kannata yhdenvertaisuutta siitä huolimatta, että seuraan Jeesusta, vaan juuri sen vuoksi.
Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: ”Ehdokkaan ihonväri ei ole presidentille sopiva” – voisiko gallupissa kysyä mielipidettä tällaisesta väitteestä?
PuheenvuorotOlennaista on tulevan presidentin kyky hoitaa virkaansa, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
Kolumni: Loma ilman nettiä oli loma ilman ahdistusta
Puheenvuorot
