Moni suomalainen uskoo tuonpuoleisiin, mutta uskosta ei puhuta julkisesti – miksi?
Suomalaiset suhtautuvat varauksella julistavaan uskonnollisuuteen. Myös aggressiivista ateismia kavahdetaan.

Suomalaiset suhtautuvat varauksella julistavaan uskonnollisuuteen. Myös aggressiivista ateismia kavahdetaan.

Moni suomalainen uskoo tuonpuoleisiin, mutta uskosta ei puhuta julkisesti – miksi?

Uskonnollinen ihminen voi pelätä, että hänet nähdään kritiikittömänä tai manipuloitavana.

Teemu Tairan isällä oli tapana sanoa, että kun ei puhuta uskonnosta eikä politiikasta, ei synny turhia riitoja.

Taira kyllä puhuu uskonnosta. Hän on suomalaisten uskonnollisuutta tutkiva uskontotieteilijä. Moni suomalainen kuitenkin allekirjoittaa Tairan isän ajatuksen. Uskonasioita ei kovin helposti aleta puida vieraiden kanssa – eikä välttämättä tuttujenkaan.

Iso osa suomalaisista on tavalla tai toisella uskonnollisia. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan vuonna 2015 vähän yli puolet suomalaista sanoi uskovansa Jumalaan. Vain 23 prosenttia totesi yksiselitteisesti, ettei usko Jumalan olevan olemassa.

42 prosenttia piti ainakin todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan poika, ja 39 prosenttia, että Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit.

76 prosenttia ei ollut ainakaan täysin vakuuttunut, että kuolema on kaiken loppu.

Kyllä täällä tuonpuoleisiin uskotaan. Silti suuri osa suomalaisista pitää epäsopivana, jos uskosta aletaan puhua vaikka työpaikan kahvitauolla. Uskontotieteilijä Tairakin tunnistaa epämukavan olon.

Mistä se johtuu?

 

Kaisan, 27, lapsuudenperheessä kuuluttiin kirkkoon eikä siitä sopinut erota. Mutta kun uskonasiat alkoivat riparilla oikeasti kiinnostaa Kaisaa, sitä ei katsottu hyvällä.

Kun tosiuskovien ja muiden välille vedetään raja, harva suomalainen kokee kuuluvansa porukkaan.

Kun tosiuskovien ja muiden välille vedetään raja, harva suomalainen kokee kuuluvansa porukkaan.

– Usko piti pitää henkilökohtaisena asiana eikä sen kuulunut näkyä. Piti olla tapakristitty, mutta jos puhuin uskosta avoimesti, isä kummaksui.

Usko ei näy Kaisasta päälle. Hän rukoilee itsekseen ja puhuu uskostaan lähinnä niiden kavereidensa kanssa, joiden tietää ajattelevan jotakuinkin samalla tavalla.

– Jos sä olet akateemisesti kouluttautunut fiksu ihminen, sitä pidetään vähän vieraana, jos sä olet uskossa. Siitä kuittaillaan helposti, Kaisa sanoo.

– Helsinkiläisessä punavihreässä kuplassa kunnioitetaan sitä, että eri kulttuureista tulevat maahanmuuttajat ovat muslimeita. On vähän kummallista, että samaan aikaan niin sanotusti omaan piiriin kuuluvien kristillisyyttä saatetaan avoimesti oudoksua.

Kaisa työskentelee kulttuurialalla. Hänen työkaverinsa eivät tiedä hänen uskostaan. Niin on hänen mielestään ihan hyvä.

– Ei niissä kahvipöytäkeskusteluissa myöskään jaeta, jos on vaikka masentunut tai ahdistunut. Se on jotain niin henkilökohtaista.

 

Presidentinvaalien alla Helsingin Sanomat kysyi ehdokkailta, uskovatko he Jumalaan. Kahdeksasta ehdokkaasta seitsemän vastasi myönteisesti. Ainoastaan Rkp:n Nils Torvalds sanoi, ettei osaa sanoa.

– Poliitikolta on hyvä peliliike sanoa, että uskoo Jumalaan jossain määrin, Teemu Taira sanoo.

– Mutta sitä taas ei saa sanoa, että Raamatun ihmeet todella tapahtuivat tai että Jeesus todella syntyi neitseestä.

Taira ajattelee, että äänestäjät katsovat hyvällä, kun Sauli Niinistö sanoo uskovansa Jumalaan. Mutta kun Laura Huhtasaari sanoo, ettei usko evoluutioon, hypätään kielletyn alueelle.

– Tismalleen näin.

Evoluution kieltävä kreationismi onkin Suomessa harvinaisuus: vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan vain 11 prosenttia suomalaista oli jokseenkin tai täysin eri mieltä siitä, että ihminen on kehittynyt varhaisemmista lajeista.

Tuskin ehdokkaiden vastauksia voi kuitenkaan laittaa pelkän poliittisen pelin nimiin. Vasemmistoliiton Merja Kyllönen kommentoi vastaustaan juuri niin kuin moni suomalainen kommentoisi: "Usko on mielestäni hyvin henkilökohtainen asia."

Miksi usko on henkilökohtaista?

Tairan mukaan ainakin osavastaus löytyy länsimaisesta aatehistoriasta. Modernisaatio lähti liikkeelle siitä, että elämän eri osa-alueet rajattiin omiin lokeroihinsa. On julkinen elämä, johon kuuluvat esimerkiksi politiikka ja tiede. Sitten on yksityinen alue, johon kuuluvat muun muassa uskonnolliset kysymykset.

– Niillä on tavallaan omat tehtävänsä, ja kumpikaan ei saisi hallita toista.

Keskustan Matti Vanhasen vastaus vaalikoneessa oli tyylipuhdas esimerkki: "En halua sekoittaa uskontoa politiikkaan."

– Jopa kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Bjarne Kallis korosti, että uskonto ja politiikka on pidettävä toisistaan erillään, Taira sanoo.

Uskonnon rajaaminen omaan lokeroonsa ei Tairan mukaan ole uskonnoille pelkästään kielteinen asia. Omassa piirissään kirkko voi toimia vapaasti. Kirkko saa julistaa sanomaansa ja kasvattaa lapsia oman ajattelutapansa piiriin.

Monet nuoret suomalaiset ovat tosin alkaneet katsoa kirkon pelikenttää kriittisesti. Yhä harvempi kastattaa lapsensa. Ajatellaan, että kirkko saa puhua vain aikuisille ihmisille, jotka omasta halustaan hakeutuvat sen piiriin.

 

Ilari, 30, on ohjelmistoyrityksessä työskentelevä diplomi-insinööri. Hänen elämänfilosofiansa tärkein tukipilari on usko siihen, että Raamattu on totta. Hän ei kuitenkaan tykkää toitottaa uskoaan julkisuuteen.

Monelle tulee epämukava olo, jos työkaveri alkaa puhua uskostaan kahvitauolla. Yksi syy voi olla käännyttämisen pelko.

Monelle tulee epämukava olo, jos työkaveri alkaa puhua uskostaan kahvitauolla. Yksi syy voi olla käännyttämisen pelko.

– En lähtisi lehtien palstoilla julistamaan asiaa omalla nimelläni.

Mitä enemmän Ilari on seurannut sitä, miten uskontoa käsitellään lehdissä ja sosiaalisessa mediassa, sitä enemmän hänestä on alkanut tuntua, että uskonnon paikka ei ole siellä. Julkisessa repostelukulttuurissa kaikkeen suhtaudutaan sarkastisesti.

– Oikeasti tärkeiden ja vaikeiden aiheiden käsittelyyn se sopii mun mielestäni huonosti.

Ilarin kollegoista jotkut tietävät hänen uskostaan, toiset eivät. Asia on tullut esille esimerkiksi silloin, kun Ilari on kertonut tavanneensa vaimonsa kirkon toiminnassa.

Usko vaikuttaa myös Ilarin poliittisiin näkemyksiin. Hänen etiikkansa perustuu kristilliselle maailmankuvalle, eikä hän äänestäisi ehdokasta, joka on hänen kanssaan täysin eri linjoilla.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että äänestäisin kristillisdemokraatteja. Ehdokkaan ei tarvitse olla kristitty.

 

Elielinaukiolla käteen annetaan lappu. Pitäisi tehdä uskonratkaisu ja antaa elämä Jeesukselle. Moni suomalainen tekee päinvastoin ja pitää uskonasiansa yhä visummin omana tietonaan.

Suomalainen inhoaa uskonnon tyrkyttämistä. Monella on siitä kokemuksia.

– Suomessa on vaikuttanut pitkään pietistinen perinne, jossa korostetaan, että ihmisen tulisi pitää vakaumustaan esillä ja todistaa siitä sanallisesti, kertoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Herätyskristillisissä piireissä odotetaan, että kunnon uskovaisella on tietynlainen näkemys esimerkiksi Raamatusta ja seksuaalimoraalista. Sohlberg ajattelee, että tiukka uskovaisuus on jättänyt suomalaiseen mieleen jälkensä. Kun tosiuskovien ja muiden välille vedetään armoton raja, harva suomalainen kokee kuuluvansa porukkaan – eikä myöskään halua kuulua.

Omista uskonlepatuksista ollaan mieluummin hiljaa.

Toisaalta suomalaiset pelkäävät tyrmäystä myös toiselta laidalta. Länsimaissa on pitkään ollut vallalla maallinen maailmankäsitys, jossa yliluonnollinen on tabu.

– Ihmiset ajattelevat, että jos olet uskonnollinen, olet kritiikitön, herkkäuskoinen tai manipuloitava, Sohlberg selittää.

Sohlbergin mukaan yksi trendi on se, että "uskonto" on monen suomalaisen mielestä ahdistavaa, mutta "hengellisyys" tai "henkisyys" ei. Uskonnon ajatellaan tarkoittavan tiukkoja opinkappaleita, raskasta järjestelmää ja ylhäältä alaspäin saneltuja vastauksia.

Hengellisyyden piirissä oikean ja väärän ajattelun rajat eivät tule yhtä helposti vastaan. Harva suomalainen on uskostaan kovin varma.

Julistava uskonnollisuus ei kuitenkaan ole ainoa asia, jota suomalaisen kavahtavat. Aggressiiviseen ateismiin ja paatokselliseen uskontoallergiaan suhtaudutaan Sohlbergin mukaan niin ikään kielteisesti.

– Ylipäänsä ajatellaan, että voimakas vakaumuksellinen kannanotto on asia, jota ei pitäisi tuoda esiin.

 

Mitä vanhemmaksi Pirkko, 61, on tullut, sitä vahvemmin hän on alkanut uskoa rakastavaan Jumalaan.

– Nuorena sitä kyseenalaisti enemmän, mutta elämän ilot ja kolhut ovat saaneet yhä enemmän ajattelemaan, että Jumalalla on näppinsä pelissä.

Pirkko työskentelee opettajana Espoossa. Hän ei peittele uskoaan työpaikalla. Kahvipöytäkeskustelussa hän voi sanoa, että tehän tiedätte minun vakaumukseni tai että koska olen kristitty, ajattelen näin. Kollegat suhtautuvat Pirkon uskoon myönteisesti. Koulun nuoret opettajat pitävät aamuisin rukouspiiriäkin, mutta Pirkko ei jaksa herätä sinne.

Nuorena uskosta puhuminen oli vaikeampaa. Oli hauskaa hämmentää poikia Bottan latotansseissa sanomalla, että minäpä uskon Jumalaan. Silti Pirkko pelkäsi leimautumista.

– Oman identiteetin rakentaminen oli vielä kesken. Siihen aikaan uskovien ajateltiin olevan rasvatukkaisia tylsiä hissukoita. Minunkin mielestäni ne olivat vähän sellaisia.

Mitä selkeämmäksi oma identiteetti on tullut, sitä helpompi siitä on puhua. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä vähemmän kiinnostaa, mitä muut ajattelevat.


Kaisan, Ilarin ja Pirkon nimet on muutettu.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi