Kolumni: Vaihtelevat säät opettavat elämään hetkessä
Ehkä harmaan päivän raskain asia ei ole huono sää, vaan toiveemme, että nyt pitäisi olla toisin, miettii Jani Toivola.
Sää on ensimmäinen asia, josta äitini puhuu aina, kun tapaamme. Sillä ei ole merkitystä, onko sää hyvä vai huono tai vastaako se annettua ennustetta. Äiti saa jokaisen sääilmiön kuulostamaan dramaattiselta. Sanoisin, että äidillä on kiihkeä viha-rakkaussuhde säähän. Äiti ja sää eivät aina tiedä, mitä toisiltaan haluavat, mutta eivät voisi myöskään elää ilman toisiaan.
Äidin fiksoituminen säähän on jonkinasteinen harmiton vitsin aihe perheessämme. Silti jossain syvällä tiedostan, että kun äitiä ei enää joku päivä ole, niin säämonologit ovat yksi niistä asioista, joita tulemme kaipaamaan.
Minä en seuraa säätä ollenkaan. Herään ja katson millaisen päivän luoja meille tällä kertaa suo. En katso ennusteita, vaikka olisin kapuamassa yksin maailman korkeimmalle vuorelle. Inhoan säästä puhumista. Se tuntuu liian arkiselta ja realistiselta. Sisälläni elää pieni vapaaherra, joka ajattelee, ettei elämä voi olla jatkuvaa säiden armoilla elämistä. Jos on huono ilma, en haluaisi, että kukaan mainitsee sitä. Me kaikki näemme kyllä, että ulkona sataa kaatamalla. Ja sitä paitsi ihan kohta varmaan paistaa aurinko.
Alkukesän epävarmat säät ja oma reaktioni niihin ovat kuitenkin yllättäneet minut. En ole edelleenkään suostunut katsomaan ennusteita, mutta joka aamu avatessani verhot olen musertunut. Mitä useampana päivänä olen kääriytynyt fleece-takkiini, sitä epätoivoisemmaksi olen alkanut käydä. Tajuan, että rämmin läpi pimeän ja raskaan talven sen voimalla, että lopussa odottaa helteinen kesä. Huomaan myös ajattelevani, etten ehkä selviä tulevasta pimeydestä ja talvesta, jos en saa sitä hellekesää.
Unelmoin elämästä, jossa sadepäivänä olisi uskallusta ja mahdollisuus jäädä koko päiväksi sisälle.
Joku syy siihen kai on, että olemme syntyneet juuri tänne ja näiden erilaisten kesien äärelle. On ajanhukkaa kirota loputtomasti taivaan jumalia. Selviän varmasti myös tulevasta talvesta, jos en taistele vastaan. Ehkä harmaan päivän raskain asia ei olekaan huono sää vaan se ristiriita, joka syntyy toiveestamme, että nyt pitäisi olla toisin. Sää opettaa parhaimmillaan elämään hetkessä. Unelmoin elämästä, jossa sadepäivänä olisi uskallusta ja mahdollisuus jäädä koko päiväksi sisälle tai jossa vuoden pimein ajanjakso ei olisikaan se hetki, jolloin meiltä odotetaan työelämässä kaikkein eniten.
Rakastan äitiäni juuri sellaisena kuin hän on. Samalla toivon hänelle pientä vapautumista suhteessa säähän. Lisää uskallusta elää hetkessä ilman, että tarvitsee jatkuvasti vilkuilla sivuille. Itselleni toivon hieman lisää realismia. Että joskus on hyvä ennakoida ja varautua, ja silti voi elää myös jalat aavistuksen irti maasta.
Meille kaikille toivon paljon aurinkoisia päiviä. Satoi tai paistoi.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Jospa antaisin itselleni luvan näyttää hölmöltä
PuheenvuorotJani Toivolalla on sisäinen ääni, joka tarkkailee hänen tekemisiään jatkuvasti ja älähtää niistä.
