Kolumni: Yritän siirtää tyttärelle edes osan äidiltä saamastani rohkeudesta, mutta välillä käyn rannassa itkemässä
”Huomaan jo nyt, miten vaikeaa voi olla kohdata oman lapsen haavoittuvuutta. Miten helposti tekisi mieli omien pelkojen vuoksi painaa hätäjarrua”, Jani Toivola kirjoittaa.
On taas se aika vuodesta. Lapsen syntymäpäivä lähestyy ja käyn mielessäni lähes päivittäistä vuoristorataa. Edessä on juhlat sekä sukulaisille että lapsen ystäville. Tuleeko kukaan? Mitä jos kukaan ei tule? Pitäisikö olla enemmän tarjottavaa?
Lapsi suunnittelee vieressä omia listojaan. Antaa toiveiden ja odotusten nousta pintaan. On ihana todistaa oman lapsen innostusta ja samalla vatsanpohjassa myllertää epämääräisesti ja tekisi mieli itkeä.
Jokin tyttäreni lähestyvässä syntymäpäivässä ja niihin liittyvässä odotuksessa nostaa oman lapsuuden väkevästi pintaan. Sen sijaan että vain selväjärkisenä aikuisena järjestelisin asioita, olenkin tunteellinen raunio, joka on syntymäpäiväviikon jälkeen sekä loman että terapian tarpeessa.
Äiti on aina uskaltanut kulkea rinnallani mihin tahansa elämä on minua johdattanut.
Nyt ei puhuta mistään valtavista kutsuista poneine ja karuselleineen, vaan ihan tavallisista syntymäpäivistä. Sellaisista, joita minulla itselläni oli 1980- ja 1990-luvulla. Väkerrettiin yhdessä äidin kanssa cocktailtikkuja ja valittiin lähikaupasta pullo limua ja keksipaketti. Edellisenä yönä vatsanpohjaa kutitti ja uni oli kateissa. Tuntui käsittämättömältä, että aamulla olisi syntymäpäiväni.
Minulta usein kysytään, mistä olen löytänyt rohkeuteni tehdä asioita ja olla oma itseni. Että sulla täytyy olla varmaan ihan ilmiömäinen äiti. Äitini on kyllä käsittämättömän upea ja samalla ihan tavallinen äiti. Hän on tehnyt koko elämänsä fyysistä työtä. Kasvanut ajassa jossa puhumista ei arvostettu, koska sitä ei osattu, eikä puhumiseen ollut arjen keskellä aina aikaakaan.
Kaikesta huolimatta äiti on aina uskaltanut kulkea rinnallani mihin tahansa elämä on minua johdattanut. Hän ei ole koskaan omien pelkojensa vuoksi estänyt minua astumasta uusiin huoneisiin. Monessa kohtaa häntä on myös äitinä koeteltu.
Muutama viikko sitten opin, että minun ollessani lapsi äiti tarkisti aina etukäteen bussit ja junat mahdollisten huutelijoiden varalta. Monella oli sanottavaa ruskeasta ihostani. 20-vuotiaana muutin yksin New Yorkiin aikana, jolloin ei ollut kännyköitä eikä sähköpostia.
Myöhemmin kerroin homoudesta ja haaveesta saada lapsia. Ensimmäisen eduskuntavaalikampanjani aikaan äiti oli eturintamassa jakamassa esitteitä aamusta iltaan. On ollut masennusta ja velkahuolia. Kaiken läpi on menty yhdessä, usein vailla valmiita vastauksia.
Oman tyttäreni kanssa murheet ja uudet suunnat ovat vielä melko pieniä. Silti huomaan jo nyt, miten vaikeaa voi olla kohdata oman lapsen haavoittuvuutta. Miten helposti tekisi mieli omien pelkojen vuoksi painaa hätäjarrua.
Yritän pysyä hereillä, jotta edes siivu äidiltä saamastani rohkeudesta siirtyisi myös seuraavalle sukupolvelle. Välillä pitää käydä rannassa itkemässä pienen Janin itkuja, ja sitten voi taas palata vanhemmaksi rinnalle. Pian lauletaan taas hyvää syntymäpäivää täysin palkein.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Jospa antaisin itselleni luvan näyttää hölmöltä
PuheenvuorotJani Toivolalla on sisäinen ääni, joka tarkkailee hänen tekemisiään jatkuvasti ja älähtää niistä.
Kolumni: Laita nyt se puhelin pois!
Puheenvuorot
