Kommentti: Jokainen tarvitsee lähelleen verkoston, joka kannattelee
Moni pienen lapsen vanhempi rämpii läpi ruuhkavuosien ilman tukiverkkoja. On kuitenkin kohtuutonta joutua pärjäämään yksin. Meistä kaikista on kiinni, miten pienten lasten vanhemmat voivat.
Viitisen vuotta sitten uutisoitiin, että suomalaiset pienten lasten vanhemmat kuuluvat maailman uupuneimpien joukkoon. Ilmiötä on selitetty muun muassa yksilökeskeisellä kulttuurillamme ja täällä vallitsevalla vahvalla yksin pärjäämisen ihanteella.
Ei ihme, että pienten lasten vanhempia uuvuttaa, kun katkonaisesti nukuttujen öiden jälkeen hartioita painavat myös melkoiset sosiaaliset paineet. Se, ken pienen lapsen ja rattaiden kanssa yrittää lähteä ulos omasta kodistaan, törmää kaupungilla esterataan, sekä fyysiseen että asenteista koostuvaan. Esimerkiksi muutama vuosi sitten puhistiin, kuinka ”Lapsiperheet valtasivat Oodin” (HS 5.2.2023) ja aiheuttivat kaikenlaista häiritsevää sotkua ja melua kirjastossa.
Vauvan saamisen jälkeen moni lasta kotiin hoitamaan jäänyt kokee itsensä yhtäkkiä todella yksinäiseksi, kun monet aikuisten sosiaaliset verkostot rakentuvat työn tai vain aikuisille suunnattujen vapaa-ajan rientojen varaan. Onneksi kuitenkin yhä löytyy myös paikkoja, joihin pienten lasten vanhemmat ovat vauvan kanssa tervetulleita kohtaamaan muita samanlaisissa elämäntilanteissa olevia. Ne pitää vain etsiä.
Kävin jokin aika sitten juttukeikalla Munkkivuoren seurakunnan Vauvakerhossa, jossa kukaan ei paheksunut, vaikka taapero kaatoi kahvikupin ja toinen veti kirjahyllystä koko alahyllyllisen opuksia lattialle. Tietoisesti rakennettu luottamuksellinen ilmapiiri ryhmässä mahdollisti vertaistuen vanhempien kesken ja kipeidenkin taakkojen jakamisen.
Kullanarvoisia matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja pienten lasten vanhemmille ovat myös esimerkiksi vapaaehtoisvoimin pyörivät Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhekahvilat.
Kun itse tulin äidiksi kolme vuotta sitten, sain aivoverenvuodon ja jouduin kuukausiksi sairaalaan lapseni ollessa vain seitsemänviikkoinen.
Kun itse tulin äidiksi kolme vuotta sitten, sain aivoverenvuodon ja jouduin kuukausiksi sairaalaan lapseni ollessa vain seitsemänviikkoinen. Kun vihdoin pääsin kotiin ja opettelin arkea pienen vauvan kanssa, koin itseni totaalisen ulkopuoliseksi kaikesta muille tavallisesta ja arkipäiväisestä.
Yksinäisyyden tunne sisälläni oli huutava. Siltä minut pelastivat yllättäen uudet naapurini, lähitalojen ihanat tyypit, joista en tuntenut entuudestaan kuin yhden, mutta jotka keksivät perustaa Whatsapp-ryhmän meille naapuruston vanhemmille. Mukaan kutsuttiin kaikki, jotka vain bongattiin kotitalojemme lähistöltä vaunuja työntämästä.
Minutkin oli nähty! Ihmeellistä, kuin olisin kuolleista noussut! Uusien naapureiden tervehdys, hyväksyvä katse ja edes ohimennen kohdatuksi tuleminen juuri silloin, kun liikuin vauvan kanssa pihalla – ja myös koin olevani totaalisen pihalla kaikesta – auttoi kummasti.
Pääsin mukaan rentoon ja hauskaan porukkaan, jossa oli muitakin pienten lasten vanhempia ihan läheltä. Aloimme vauvoinemme kyläillä toistemme luona. Vaikka nykyään ei kovin helposti päästetä uusia tuttavuuksia omaan kotiin, ainakaan ilman raivosiivousta lapsiperhearjessa jatkuvasti vaanivan kauhean kaaoksen keskelle, suojamuurien laskeminen kannatti. Nykyään meillä on Whatsappissa jo kymmenien lähekkäin asuvien pienten lasten vanhempien verkosto, jonka apuun on voinut turvautua, jos lapsi tai aikuinen kaipaa seuraa hiekkalaatikolle, tai jos jonkun on yhtäkkiä pitänyt lähteä ensiapuun.
Jos yhteiskunnassamme halutaan oikeasti panostaa lasten hyvinvointiin, on panostettava myös lapsia hoitaviin aikuisiin. Ei jätetä heitä yksin.
Kirjoittaja työskentelee Kirkko ja kaupungissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Henkireikä ja vauvavuoden pelastus” – Pienten lasten vanhemmat saavat seurakunnan kerhoista tärkeää vertaistukea
Hyvä elämäVauvaperheille suunnatuissa ryhmissä syntyy parhaimmillaan pitkiä ystävyyssuhteita. Leena Eronen on ohjannut erilasia vauvakerhoja jo 18 vuotta.
