Kultakauden naistaiteilijat eivät kaunistelleet arkea
Taidehistorioitsija Heta Kaisto löysi luentosarjaa valmistellessaan kiinnostavia taiteilijakohtaloita.

Taidehistorioitsija Heta Kaisto löysi luentosarjaa valmistellessaan kiinnostavia taiteilijakohtaloita.

Kultakauden naistaiteilijat eivät kaunistelleet arkea

Uran ja perheen yhteensovittaminen onnistui vain harvalta naiselta.

Kun taidehistorioitsija Heta Kaisto katsoo Elin Danielson-Gambogin maalauksia, häntä usein hymyilyttää. Hän näkee niissä roisia huumoria.

– Danielson-Gambogi oli kapinallinen poikatyttö, joka pukeutui housuihin ja poltti tupakkaa. Perinteinen ei riittänyt hänelle. Uudenlainen naiskuva näkyy myös hänen teoksissaan, Kaisto kertoo.

Hänen mukaansa aikalaiset arvostivat Danielson-Gambogin teknistä taitoa, mutta kritisoivat hänen aihevalintojaan pieniksi. Eräässä hänen maalauksessaan äiti etsii lapsensa päästä täitä. Toisessa mallina on taiteilijan sisar, joka imettää vauvaansa, ja taustalla on sijaamaton sänky.

– Sijaamattomia sänkyjä tai likaisia tiskejä ei siihen aikaan juuri näytetty, mutta ne olivat arkea, todellista todellisuutta, Kaisto sanoo.

Hänen mukaansa monet Suomen kultakauden eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteen naistaiteilijoista katsoivat maailmaa omin silmin. He myös etsivät uudenlaista ilmaisua, jota aikalaiset eivät aina ymmärtäneet. Kun esimerkiksi aiemmin historiamaalauksillaan kiitosta saaneen Helene Schjerfbeckin maalauksiin alkoi ilmestyä omaa vahvaa tyyliä ja moderneja näkökulmia, kritiikki oli välillä murskaavaa.

– Olisi kiinnostavaa pohtia, millaiset tunteenilmaisut olivat sallittuja miehille ja millaiset naisille. Esimerkiksi Fanny Churbergin maisemamaalauksia pidettiin liian hurjina ja intensiivisinä. Niissä oli ekspressiivisiä piirteitä, jotka yleistyivät taiteessa vasta monta vuosikymmentä myöhemmin, Kaisto lisää.

Naisten elämä oli rajoitettua

Suomalaisten lahjakkaiden ja omaperäisten naistaiteilijoiden esiinnousu 1870-luvulta alkaen liittyy Kaiston mukaan siihen, että tuolloin yhteiskunnassa oli käynnissä suuria muutoksia. Osana niitä alkoi syntyä tietty itsenäisen naisen ihanne, ja sen myötä myös naiset saivat mahdollisuuden kouluttautua.

Olisi kiinnostavaa pohtia, millaiset tunteenilmaisut olivat sallittuja miehille ja millaiset naisille.

Useimmat kultakauden naistaiteilijoista opiskelivat jonkin aikaa ulkomailla, lähinnä Pariisissa tai Düsseldorfissa. Naisten Pariisi ei kuitenkaan ollut sama kuin miestaiteilijoiden. Naiset asuivat tuttavaperheissä ja heidän elämänsä oli varsin suojattua. Siinä missä miestaiteilijat istuskelivat kapakoissa, esimerkiksi ystävykset Helene Schjerfbeck ja Helena Westermarck huvittelivat kangaskaupoissa tai kävivät katolisissa kirkoissa ihailemassa valon taittumista värikkäistä lasimaalauksista.

– Kyllä naisia myös häiritsi se, että he olivat kaupungissa, jossa kaikki tapahtuu, mutta saattoivat joutua elämään vieläkin rajoitetumpaa elämää kuin kotona, Kaisto huomauttaa.

Leskeys pakotti töihin ja antoi vapautta

Naistaiteilijoiden nuorempi polvi, johon Schjerfbeckin ja Danielson-Gambogin lisäksi kuuluivat esimerkiksi Maria Wiik ja Ellen Thesleff, pystyi jo tekemään itsenäistä uraa. Mutta uralla oli hintansa. Kaisto muistuttaa, että harva naistaiteilija pystyi menemään naimisiin, sillä avioliitto olisi lopettanut uran tai muuttanut sitä merkittäväksi. Toisaalta esimerkiksi Helene Schjerfbeck ilmeisesti koki, että hänen elämänpiirinsä olisi laajentunut, mikäli hän olisi avioitunut ulkomaisen kihlattunsa kanssa.

Yksi harvoista naisista, joka onnistui jossain määrin yhdistämään uran ja perhe-elämän, oli Venny Soldan-Brofeldt. Hän oli naimisissa kirjailija Juhani Ahon kanssa ja suunnitteli perheen kotiin Aholaan itselleen ateljeen. Mutta siinä missä hänen miehellään oli mahdollisuus vetäytyä omiin oloihinsa kirjoittamaan, Soldan-Brofeldt kasvatti lapset ja kestitsi vieraat. Hänen kerrotaankin pystyneen piirtämään missä vain.

Toisenlainen esimerkki on edelliseen sukupolveen kuulunut Alexandra Frosterus-Såltin, joka on ensimmäisiä pitkän uran itsenäisenä taiteilijana tehneitä naisia. Frosterus-Såltin oli kolmen lapsen äiti, joka jäi varhain leskeksi. Sen jälkeen hän elätti itsensä ja lapsensa maalaamalla noin viisikymmentä alttaritaulua sekä opetustöillä. Hän oli ensimmäinen nainen, joka Suomessa työskenteli piirustuskoulun opettajana.

– Avioliittonsa aikana Frosterus-Såltin ei juurikaan maalannut muuta kuin perhepiiriään. Siitä voi päätellä, että hänen elämänsä olisi ollut ihan erilainen, jos hän ei olisi jäänyt leskeksi. Hän ei myöskään avioitunut uudelleen. Voisi ajatella, että leskeys mahdollisti hänelle taiteilijan vapauden, Kaisto pohtii.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: