Kulttuurimuijan tärpit: Apukysymyksiä hänelle, joka kohtaa nykytaidetta

Kulttuurimuijan tärpit: Apukysymyksiä hänelle, joka kohtaa nykytaidetta

Kun taide tuntuu vieraalta, Kulttuurimuija kysyy itseltään kysymykset, jotka oppi käydessään ensimmäistä kertaa Kiasmassa.

1. Kiasma
Vasta avautuneesta ARS17:sta lähti tämän kolumnin ajatus. ARS on kansainvälisen nykytaiteen suurnäyttely, katsaus, joka lähes poikkeuksetta nostaa kohun. ARS17:n teemana on digitaalinen murros.

2. EMMA
Espoon modernin taiteen museon on avattu uusi mediatila Huone, jonka korkkaa ihmisen havaintokyvyn rajoja käsittelevän taiteilijaduo Pink Twinsin mediateos Parametronomicon.
Ja toki EMMAan vetää Andy Warholin ja Marcel Duchampin kanssa oleellisimpiin 1900-luvun taidekäsityksen muokkaajiin kuuluvan Joseph Beuysin näyttely Outside the box.

3. Taidehalli
Nyt näytillä on Anu Pentikin keramiikkainstallaatioita, mutta itse odotan jo toukokuun lopussa aukeavaa Minä: Omakuvat ajassa -näyttelyä, jossa on esillä parisataa kotimaista taiteilijaomakuvaa kolmelta vuosisadalta.

4. Suomen valokuvataiteen museo
Museossa vietetään Poliittisen valokuvan festivaalia. Teemana on ruoka. Tämä näyttely saattaa muuttaa maailmaasi lähtemättömästi.

+ Jos et vielä omista Museokorttia – tai vaikka omistaisitkin, suosittelen vierailemaan Kaapelitehtaan pienenpienessä "käytävämuseossa", Jukka Male Museossa. Se on kummallinen helmi.



"Ei viittis, en mä ymmärrä mitään kuitenkaan", sanoi ystävä, kun hänelle ehdotettiin Kiasmassa käyntiä.

Tai no, oikeasti se olin minä. Vuosi oli 2010. Ja minua pyydettiin treffeille nykytaiteen pariin.

Deitti piti päänsä. Vei Kiasmaan. Sanoi: "Ei tässä ole mitään ymmärrettävää. Sanot vaan, mitä sä näet. Mitä sä haluaisit siinä nähdä. Miltä se tuntuu. Jääkö siitä hyvä vai huono fiilis. Ja miksi?"

Olen kasvanut ja käynyt koulut kymenlaaksolaisessa pikkukaupungissa, jossa ei ole yhtään vain kuvataiteille varattua rakennusta. Kokemukseni taidenäyttelyistä pohjasi kaupungintalon aulassa vaihtuviin maisematauluihin. Museo-sanasta mieleeni tuli lähinnä vitriineihin vangitut tuohivirsut ja luunpalat.

Kyse oli siis tottumattomuudesta ja ennakkoluuloista.

Käsitykseni nykytaiteesta pohjasi kohuille. Tiesin, että Kiasmassa oli taiteen nimissä esitetty videoita, joissa tapettiin kissa ja tehosekoittimia, joissa pyöri sperma ja veri.

Minulla ei ollut tarvetta ajatella, etteivätkö nämä olisi taidetta (mikä minä olen sanomaan onko vai eikö), mutta siitä olin varma, että minä en ymmärtäisi, mitä niillä halutaan sanoa.

Samaan aikaan seurasin tyytyväisenä, jopa ahnaana, kokeilevaa nykyteatteria ja opettelin lukemaan runoja, jotka koostuivat sanojen sijaan muodoista.

Kyse oli siis tottumattomuudesta ja ennakkoluuloista. Olin reilut parikymmentä vuotta lukenut ja käynyt teatterissa, joten ne olivat minulle tuttuja taidemuotoja. Uskalsin ja halusin haastaa itseäni vastaanottajana näissä muodoissa. Nykytaiteeseen tipahdin lähes kylmiltäni.

Nykyisin kuulun siihen pientä hyrisevää ääntä pitävään kulttiin, jota yhdistää keltainen kortti ja halu tweetata hastagilla #museot. Lompakossani on alati pääsylippu kymmeniin museoihin, joissa kohdata historiaa tai taidetta. Saatan piipahtaa museossa palaverien välissä tai suunnitella kesälomamatkan siten, että sen varrelle mahtuu mahdollisimman monta kiinnostavaa museokorttikohdetta. Olen säästynyt museokortin avulla rankkasateelta ja perheriidalta, oppinut Kolin luonnosta ja suomalaisen designin merkkipaaluista, nähnyt kymmeniä ja kymmeniä taidenäyttelyitä, ikimuistoisia ja vähemmän koskettavia.

Edelleen vieraalta tuntuvaa taidetta kohdatessani käytän Kiasman-treffeiltä opittua kysymyspatteristoa: Miltä se tuntuu? Jääkö siitä hyvä vai huono fiilis? Ja miksi?

Jaa tämä artikkeli:

Minuutissa mystikoksi

Villi city