Kirsi Alanivan mukaan suhtautuminen kuolemaan on muuttunut meillä etäisemmäksi, minkä vuoksi esimerkiksi hautajaisissa ei näe juurikaan lapsia.
Kuolemasta on hyvä puhua pienenkin lapsen kanssa, sanoo kirjailija Kirsi Alaniva
Oman lapsen kysymykset kuolemasta sysäsivät Kirsi Alanivan kirjoittamaan Luutarhan tarinoita.
Kun lapsi alkoi kolmivuotiaana kysellä kuolemasta, Kirsi Alanivan ei oikein tiennyt, mitä olisi vastannut. Hän lähti kirjastoon etsimään lapsille tehtyjä kuolema-aiheisia kuvakirjoja. Suurin osa niistä käsitteli kuoleman aiheuttamaa surua.
– Kaipasin kirjaa, jossa kuolemaa käsitellään yleisempänä kysymyksenä: mitä kuolema tarkoittaa ja miten siihen suhtaudutaan eri kulttuureissa?
Kuolema askarrutti Alanivaa myös sen vuoksi, että hänen oma isänsä ja pari muuta läheistään olivat kuolleet samoihin aikoihin. Lisäksi hän itse joutui aivoverisuonileikkaukseen.
– Isäni kuoltua huomasin, että ihmisten on vaikea puhua kuolemasta. Pohdin, miten kuoleman kohtaamisen voisi tehdä helpommaksi, osaksi elämää.
Kouluikäisille suunnattua Luutarhan tarinoita varten Alaniva perehtyi kuolemaan liittyviin tapoihin eri kulttuureissa. Kirjansa muodon hän keksi Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta, runokokoelmasta, joka koostuu kuvitteellisessa Spoon Riverin kaupungissa eläneiden ihmisten hautamuistokirjoituksista.
– Teos tuli mieleen pohtiessani, miten aiheesta voisi kirjoittaa näennäisen kepeästi ja avata tien vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen naurun kautta.
Tarinoita Tiibetistä ja eri puolilta maailmaa
Tänä syksynä ilmestynyt Luutarhan tarinat koostuu 15 hulvattomasta elämäntarinasta eri puolilta maailmaa. Kaikki tarinoiden henkilöt kuolevat, ja jokaisen tarinan lopussa on tietolaatikko siitä, miten ihminen kyseisessä kulttuurissa haudataan ja miten häntä muistellaan. Kirjan värikkään kuvituksen on tehnyt Marjo Nygård.
Alaniva toteaa, että olisi halunnut lukea tällaisen kirjan silloin, kun hänen oma lapsensa alkoi kysellä kuolemasta.
Suhtautuminen kuolemaan on muuttunut meillä etäisemmäksi sotien jälkeen, koska kuolema on siirtynyt kodeista sairaalaympäristöön.
– Itse kerroin lapselleni, että kuoltuaan ihminen muuttaa taivaaseen, koska se on niin kaunis ja lohdullinen ajatus. Nyt, perehdyttyäni asiaan, haluaisin kertoa, että on muitakin vaihtoehtoja.
Alanivaa kiehtoo esimerkiksi taivashautaaminen, jota harjoitetaan Tiibetissä. Se tarkoittaa sitä, että vainaja viedään ylös vuorille lintujen syötäväksi. Alanivan mielestä tiibetiläisten hautaamistapaan sisältyy kaunis ajatus elämän kiertokulusta. Saman tyyppinen ajatus on Intiassa ja Nepalissa esiintyvässä tavassa polttaa vainaja julkisella paikalla roviolla ja sirotella hänen tuhkansa luontoon.
Luutarhan tarinoissa pohditaan, pääsikö rautanauloja kolehtiin pudottanut rovastin rouva, Lyydia, taivaaseen.
Lapsi ei opi Suomessa suremisen kulttuuria
Erityisesti Kirsi Alaniva innostui meksikolaisesta kuolemankulttuurista, jossa edesmenneitä läheisiä juhlitaan riehakkaasti hautausmaalla. Juhlimiseen kuuluu, että haudat siivotaan ja niille viedään ruokaa.
– On hieno ajatus, että suhde vainajaan säilyy. Suomalaisessa kulttuurissa suhde vainajaan tuntuu katkeavan kuoleman jälkeen, Alaniva sanoo.
Hänen mukaansa suhtautuminen kuolemaan on muuttunut meillä etäisemmäksi sotien jälkeen, koska kuolema on siirtynyt kodeista sairaalaympäristöön.
– Tämä näkyy esimerkiksi siinä, ettei hautajaisissa näe nykyään juurikaan lapsia. Tämän vuoksi lapsi ei opi suremisen kulttuuria eikä käsittelemään luontevasti menetystä. Joissakin maissa lapsille annetaan jo koulussa kuolemakasvatusta. Tutkimusten mukaan tällaisissa kouluissa opiskelevat lapset selviytyvät kuoleman aiheuttamasta surusta keskimääräistä paremmin.
Myrkylliseen pallokalaan kuollutta Manoloa muistellaan kerran vuodessa hautausmaalla syöden ja tanssien.
Lasten- ja nuortenkirjoja, joissa käsitellään kuolemaa:
Kirsi Alaniva: Luutarhan tarinoita (Karisto 2020). Kuvitus Marjo Nygård. Kirjassa on 15 tarinaa kuolemasta sekä tietoa siitä, miten ihminen eri kulttuureissa haudataan ja miten häntä muistellaan.
Mari Kujanpää: Akselin suru (Otava 2020). Kirja kertoo Akselin surusta, kun hänen isomumminsa kuolee.
Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu (Karisto 2020). Kirja käsittelee läheisen itsemurhaa lapsen näkökulmasta.
Sanna Pelliccioni, Maami Snellman ja Kiti Szalai: Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020). Kirja kertoo Almasta ja hänen ystävästään Diegosta, jotka muistelevat kuolleita isovanhempiaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomalainen kunnioittaa toisen surua vähän liikaakin, sanoo surututkija Mari Pulkkinen
Ajankohtaista Hyvä elämäSuomalaiselle kulttuurille on tyypillistä jättää surevat omaan rauhaansa.
