Rakkaus jatkuu, vaikka kuolema erottaa – My Little Pony ja muut uudenlaiset muistoesineet haudoilla kertovat kaipauksesta

null Rakkaus jatkuu, vaikka kuolema erottaa – My Little Pony ja muut uudenlaiset muistoesineet haudoilla kertovat kaipauksesta

Rakkaus jatkuu, vaikka kuolema erottaa – My Little Pony ja muut uudenlaiset muistoesineet haudoilla kertovat kaipauksesta

Läheisten muistaminen on muuttunut 2000-luvulla. Kävimme katsomassa, mitä hautausmaille tuodaan kynttilöiden ja kukkien lisäksi.

Tammenterhot napsahtelevat päähän ja hautakiviin Espoon keskiaikaisen kivikirkon ympärillä. Siimaleikkurin kireä ääni sekoittuu lehtipuhaltimen pörinään, kun neonkeltaisiin liiveihin sonnustautuneet työntekijät puhdistavat hautausmaata.

Hautapaikoilla näkyy kivien ja kynttilälyhtyjen lisäksi omaisten tuomia muistoesineitä. 83-vuotiaana menehtyneen Beritin hautakiveä koristaa ystävällisen näköinen koira, jolla on suuret lamppusilmät.

– Ehkä vainajalla oli koira? Moni suree, kun ei pääse samaan hautaan rakkaan lemmikkinsä kanssa. Puolisollani on dobermannia muistuttava pehmolelu ja patsas muistoina edesmenneestä koirastaan, sanoo kuolemantutkija Ilona Pajari.

Pajari arvioi, että muistoesineiden tuominen hautausmaalle on Suomessa 2000-luvun muistelukulttuuria. Aiemmin hautausmaa oli tiukasti säännelty paikka, jonka arvokasta tunnelmaa ei sopinut häiritä omaperäisillä koristeilla tai edes kovaäänisellä puheella. Tapa tuoda haudalle tavaroita alkoi kynttilöistä, jotka yleistyivät Suomessa 1940-luvulla.

Saako haudalle sitten nykyään tuoda mitä vain?

– Emme tee rajanvetoa sen suhteen, miten ihmiset saavat surra. Siirrämme tavaroita sivuun vain, jos ne haittaavat haudan hoitoa, linjaa Espoon seurakuntayhtymän ylipuutarhuri Miina Renqvist.

Ja hautausmaille todella tuodaan tavaraa. Kun Espoon Gräsan muistolehdon perusparannus alkoi viime kesänä, töiden tieltä piti siirtää noin 10 000 muistoesinettä.

Pajari arvelee, että uudenlainen muistelukulttuuri on levinnyt Suomeen matkustelun, television ja elokuvien myötä.

Siilejä, pupuja, oravia ja kruunupäinen sammakko. Kirkon hautausmaalla Espoossa, Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä ja Honkanummen hautausmaalla Vantaalla näkyy koriste-esineitä, joita ei ole tavattu liittää kuolemaan tai kristinuskoon.

– Luulen, että siilit, puput ja oravat edustavat haudoilla söpöjä elämiä, joita on katseltu ja ehkä ruokittukin yhdessä. Näitä eläimiä kulkee kaupunkilaisten kotipihoilla, joten niiden avulla haudalle luodaan kodikkuutta ja yhteisen elämän tunnelmaa, Ilona Pajari sanoo.

Jotkut valitsevat itselleen eläessään toteemi- tai henkieläimen. Pajari epäilee, etteivät hautojen koriste-eläimet kuitenkaan esitä vainajaa. Jos hautakiven kylkeen olisi tuotu susia, karhuja tai muuta uljasta, tilanne olisi toinen.

Hietaniemen Kuusilehdon sirottelualueella hymyilee kirkkaanvärinen puutarhatonttu.

– Uskoisin, että kotipihaa laajennetaan puutarhatontulla hautausmaalle. Tuskin tonttupatsaaseen liittyy haltiauskoa, Pajari pohtii.

Enkeleitä näkyy hautausmailla todella paljon. Niitä on monenkokoisia, erilaisista materiaaleista ja monessa rapautumisen vaiheessa.

– Koriste-enkeleitä saa niin hautakivifirmoista kuin halpahalleistakin. Enkeli voi olla suuri laadukas taideteos tai lapsen itse tekemä. Kun haudalle tuo tietynlaisen enkelin, sillä voi välittää omia arvojaan, Ilona Pajari sanoo.

Espoossa Kirkon hautausmaalle 1980-luvulla kaksivuotiaana haudattu Karri on saanut pikkuruisen vaaleansiniseen puetun enkelin, jolla on sylissään nalle.

Kuusivuotiaana kuolleen Olavin ja 65-vuotiaana menehtyneen Velin haudalla on minikokoinen kivienkeli kätketty lohenpunaisten kukkien suojiin. Vieressä on puolimetrinen kivipatsas: rukoukseen polvistunut lapsi on kohottanut katseensa kohti taivasta silmät täynnä sammalta.

Uskontotieteilijä Maija Butters kertoo nähneensä enkeleitä myös Lapissa tunturin kupeessa sijaitsevalla hautausmaalla, joka kasvoi jäkälää ja puolukoita. Siivekkäät suojelijat seisoivat samoilla haudoilla, joille oli tuotu myös poronsarvia: muistoesineitä nekin.

Enkeleissä yhdistyvät kristilliset perinteet ja uusi enkeliusko. Enkeleiltä haetaan nykyään välineitä muutoksista selviytymiseen ja uusiin tilanteisiin sopeutumiseen.

Sinivalkokultainen Transformers-muovinukke seisoo kivipaadella kynttilän ja kanervan takana. On nalleja, palloja, My Little Pony -hahmoja. Pensaan suojiin on rakennettu vaaleanpunasävyinen minimaailma muovitaloineen, nukkeineen ja Hello Kitty -kissoineen.

– Lasten muistolehto on Honkanummen hautausmaan koskettavin paikka. Kaipauksen näkee tavarapaljoudesta. Kuinka niitä hennoisi siivota? kysyy nimettömänä pysyttelevä kausityöntekijä.

Muistolehdossa näkyy myös tutteja. Osa niistä on esillä kynttilälyhdyssä kuin Lumikin lasiarkussa.

– Moni vauva tarvitsee tutin nukkumiseen. Tutti haudalla voi ylläpitää mielikuvaa hoivattavasta lapsesta, joka uinuu rauhallisesti. Kun tutti on asetettu lyhdyn suojaan, kyse saattaa olla menehtyneen lapsen henkilökohtaisesta tavarasta, Ilona Pajari miettii.

– Sään armoilla olevat lelut on voitu hankkia varta vasten haudalle. Kun vanhempi näkee lelun, jonka menehtynyt lapsi olisi saattanut haluta, hän voi ostaa sen ja tuoda hautausmaalle. Tiedän, että jotkut tuovat lapsen haudalle joka syntymäpäivänä ikäkautta vastaavan esineen aivan kuin hän kasvaisi edelleen.

Yksi lasilyhty suojaa valokuvia. Murheellinen mies ja nainen seisovat vierekkäin, ja nainen pitelee sylissään valkeaa kääröä ja siivekästä sydäntä. Lisäksi on valokuvia hymyilevistä lapsista.

– Tämä on hyvin henkilökohtainen ja koskettava tapa ilmaista surua. Menehtyneelle lapselle ollaan läsnä perheenä ja kerrotaan, kuinka rakas hän on, Pajari miettii.

Intiimien muistoesineiden varjopuoli on menetyksen suuruus, jos joku varastaa sellaisen hautausmaalta. Toisinaan tapahtuu myös ilkivaltaa.

Lasten muistolehtoon Honkanummelle on haudattu monta kohtuun kuollutta vauvaa. Helsingissä sairaala huolehtii ennen 22. raskausviikkoa menetettyjen sikiöiden tuhkaamisesta ja siunaamisesta muistolehtoon yhdessä seurakuntayhtymän hautapalveluiden kanssa. Vanhemmat saavat toki järjestää hautauksen ja hautapaikan myös itse.

Uskontotieteilijä Maija Butters pitää muistolehdon lelupaljoutta lohdullisena. Lapsen menettänyt vanhempi huomaa, että hänellä on surussaan kohtalotovereita.

– Lelut näyttävät, että menehtyneet lapset ovat ikään kuin liittyneet lasten yhteisöön tuonpuoleisessa. Vaikka vanhempi ei varsinaisesti uskoisi tuonpuoleiseen, siitä tehdään mahdollinen maailma rituaalien avulla.

Kuoleman rituaaleja tutkinut Butters kertoo, että ihmisillä on tarve käsitellä suuria menetyksiä käytännön tekojen kautta. Hänen mukaansa luterilainen kirkko ei ole perinteisesti tarjonnut seurakuntalaisille kovinkaan paljon mahdollisuuksia osallistua rituaaleihin.

– Muistoesineiden tuominen haudalle on rituaali, jolla surua kanavoidaan. Jos haudalle vie lapsen rakastaman lelun, sillä on valtavasti suurempi merkitys kuin vaikkapa anonyymillä enkelillä.

Butters näkee läheisen kuoleman näin: Ihminen rakentuu suhteessa toisiin. Vainaja jatkaa elämäänsä läheisissään myös kuoleman jälkeen. Suru ei ole työtä, joka pitää hoitaa alta pois. Siteet menehtyneeseen läheiseen saavat säilyä vaikka kuolemaan saakka. Haudalla käyminen on näitä siteitä ylläpitävä rituaali.

Kyösti Niemi asettelee avovaimonsa Riitta Poikelan kanssa vispipuuronpunaisia kanervia ja harmaanvihreitä havuja haudalle, jossa lepää Niemen seitsemän vuotta sitten kuollut vaimo.

– Graafikkona koen velvollisuudekseni hoitaa hautaa kunnolla. Tähän minutkin haudataan, kun aika koittaa, Niemi kertoo.

Hän valitsi vaimolleen Honkanummen hautausmaalle hautakiven, jonka sisällä on kynttilälyhty ja koristeena lintureliefi.

– Lintupari on klassikko.

Lintuja näkyy muilla haudoilla myös irrallisina muistoesineinä. On kyyhkysiä, pikkulintuja, jopa sorsa ja kukko.

Kuolemantutkija Ilona Pajarin mukaan lintu on vanha kristillinen symboli.

– Lintu symboloi vainajaa ja tämän sielun vapautta lentää taivaalle.

Lusikka hautakiven vieressä. Haarukka toisen kiven harjalla. Onko täällä syöty?

Vantaan seurakuntien ylipuutarhuri Pirjo Laamanen sanoo, että lusikka ja haarukka voivat liittyä haudan hoitoon, mutta hautausmaalle saatetaan myös kokoontua piknikille. 

– Monikulttuurisuus on tuonut hautausmaille oman lisänsä. Käsittääkseni Venäjällä ei ole tavatonta mennä hautausmaalle viettämään aikaa ja muistelemaan vainajaa eväiden kanssa. Haudalle saatetaan tuoda myös savukkeita ja alkoholijuomia.

Kuolemantutkija Ilona Pajarin mukaan vainajien ruokkiminen on esihistoriallista alkuperää. Ortodoksiseen perinteeseen ovat kuuluneet Suomessakin muistajaiset, joissa saatetaan viedä vainajalle ruokaa.

– Haudalle voidaan nykyäänkin viedä syötävää, esimerkiksi vainajan lempiruokaa tai muuta tosi hyvää. Toki ihmiset tajuavat, että ruoka menee muualle kuin vainajan suuhun, mutta suru etsii monenlaisia ilmaisukeinoja. Ruoan tarjoaminen voi tuntua oikealta.

Pajari kertoo, että tuonpuoleisessa on perinteisesti tarvittu myös viinaa. Kun vanhoja hautapaikkoja on kaivettu, niin arkku ja vainaja ovat saattaneet muuttua maaksi, mutta haudattu viinapullo on säilynyt ennallaan.

– Hautausmaalla ei näe, mitä nesteitä maa on imenyt, mutta haudalle saatetaan kaataa säännöllisesti pienet hömpsyt.

Lintujen äänet, merituuli puissa, haravan kuiva kahina. Helsingin Hietaniemen hautausmaalle pudonneet lehdet puhdistetaan käsivoimin. Tunnelma on rauhallinen.

Vanhalla puolella liikkuu arkipäivänä vain kesyjä oravia. Jylhät sukuhaudat ja ajan patinoimat muistomerkit henkivät mennyttä maailmaa.

Perinteikkäältä hautausmaalta ei saa uutta arkkuhautapaikkaa, ja uurnahautapaikkojakin vapautuu vain satunnaisesti. Tarjolla on joko tuhkan sirottelu tai hautaaminen ilman uurnaa. Merkiksi maallisista jäännöksistä saa pienen nimilaatan, anonyymimuistolehdossa ei mitään.

Muistoesineiden tuominen voi merkitä ahtaassa tilassa nurkanvaltausta.

– Millainen muistelupaikka hautausmaa on, jos kuolleella läheisellä ei ole siellä omaa hautaa? Muistolehto voi tuntua ensin hyvältä ratkaisulta, mutta myöhemmin omaisille saattaa tulla tarve personoida läheisen viimeinen leposija, Ilona Pajari pohtii.

– Omaisesta voi tuntua vaikealta, jos ei ole tarkkaa paikkaa, jossa kuollutta voisi muistella. Rituaalit ovat aina paikkaan sidottuja, Maija Butters täydentää.

Kuolevia tutkinut Maija Butters on huomannut, että moni vieroksuu ajatusta hautapaikasta, jonka hoito teettäisi omaisilla työtä.

– Jos kuolevalla on hautaukseen liittyvä erityistoive, se on yleensä tuhkan sirottelu luontoon, kuten mökille tai veteen.

Merituhkaukset ovat viime vuosina hieman yleistyneet. Kun tuhkat on ripoteltu tai tuhkauurna upotettu mereen, siitä tulee hauta, jonka äärellä muistella.


Hautausmailla sureminen on yhteisöllistä. Sen näkee esimerkiksi pyhäinpäivän iltana Hietaniemen hautausmaalla, kun muualle haudattujen muistoportailla lepattavat liekit vieri viereen sytytetyissä lukemattomissa kynttilöissä. 

Tavallisena syyspäivänä portailla palaa viisi muistokynttilää. Niiden keskellä nököttää pörröinen nalle, jonka kaulassa on punainen rusetti. Ilona Pajari toteaa, että joku on pitänyt yhteyttä vainajaan tuomalla muistoesineen.

– Hautausmaa edustaa meille paikkaa, jossa vainajat ovat.

21.10.2020 05:00

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: