Tammenterhot napsahtelevat päähän ja hautakiviin Espoon keskiaikaisen kivikirkon ympärillä. Siimaleikkurin kireä ääni sekoittuu lehtipuhaltimen pörinään, kun neonkeltaisiin liiveihin sonnustautuneet työntekijät puhdistavat hautausmaata.

Hautapaikoilla näkyy kivien ja kynttilälyhtyjen lisäksi omaisten tuomia muistoesineitä. 83-vuotiaana menehtyneen Beritin hautakiveä koristaa ystävällisen näköinen koira, jolla on suuret lamppusilmät.

– Ehkä vainajalla oli koira? Moni suree, kun ei pääse samaan hautaan rakkaan lemmikkinsä kanssa. Puolisollani on dobermannia muistuttava pehmolelu ja patsas muistoina edesmenneestä koirastaan, sanoo kuolemantutkija Ilona Pajari.

Pajari arvioi, että muistoesineiden tuominen hautausmaalle on Suomessa 2000-luvun muistelukulttuuria. Aiemmin hautausmaa oli tiukasti säännelty paikka, jonka arvokasta tunnelmaa ei sopinut häiritä omaperäisillä koristeilla tai edes kovaäänisellä puheella. Tapa tuoda haudalle tavaroita alkoi kynttilöistä, jotka yleistyivät Suomessa 1940-luvulla.

Saako haudalle sitten nykyään tuoda mitä vain?

– Emme tee rajanvetoa sen suhteen, miten ihmiset saavat surra. Siirrämme tavaroita sivuun vain, jos ne haittaavat haudan hoitoa, linjaa Espoon seurakuntayhtymän ylipuutarhuri Miina Renqvist.

Ja hautausmaille todella tuodaan tavaraa. Kun Espoon Gräsan muistolehdon perusparannus alkoi viime kesänä, töiden tieltä piti siirtää noin 10 000 muistoesinettä.

Pajari arvelee, että uudenlainen muistelukulttuuri on levinnyt Suomeen matkustelun, television ja elokuvien myötä.

Kyösti Niemi asettelee avovaimonsa Riitta Poikelan kanssa vispipuuronpunaisia kanervia ja harmaanvihreitä havuja haudalle, jossa lepää Niemen seitsemän vuotta sitten kuollut vaimo.

– Graafikkona koen velvollisuudekseni hoitaa hautaa kunnolla. Tähän minutkin haudataan, kun aika koittaa, Niemi kertoo.

Hän valitsi vaimolleen Honkanummen hautausmaalle hautakiven, jonka sisällä on kynttilälyhty ja koristeena lintureliefi.

– Lintupari on klassikko.

Lintuja näkyy muilla haudoilla myös irrallisina muistoesineinä. On kyyhkysiä, pikkulintuja, jopa sorsa ja kukko.

Kuolemantutkija Ilona Pajarin mukaan lintu on vanha kristillinen symboli.

– Lintu symboloi vainajaa ja tämän sielun vapautta lentää taivaalle.

Lusikka hautakiven vieressä. Haarukka toisen kiven harjalla. Onko täällä syöty?

Vantaan seurakuntien ylipuutarhuri Pirjo Laamanen sanoo, että lusikka ja haarukka voivat liittyä haudan hoitoon, mutta hautausmaalle saatetaan myös kokoontua piknikille. 

– Monikulttuurisuus on tuonut hautausmaille oman lisänsä. Käsittääkseni Venäjällä ei ole tavatonta mennä hautausmaalle viettämään aikaa ja muistelemaan vainajaa eväiden kanssa. Haudalle saatetaan tuoda myös savukkeita ja alkoholijuomia.

Kuolemantutkija Ilona Pajarin mukaan vainajien ruokkiminen on esihistoriallista alkuperää. Ortodoksiseen perinteeseen ovat kuuluneet Suomessakin muistajaiset, joissa saatetaan viedä vainajalle ruokaa.

– Haudalle voidaan nykyäänkin viedä syötävää, esimerkiksi vainajan lempiruokaa tai muuta tosi hyvää. Toki ihmiset tajuavat, että ruoka menee muualle kuin vainajan suuhun, mutta suru etsii monenlaisia ilmaisukeinoja. Ruoan tarjoaminen voi tuntua oikealta.

Pajari kertoo, että tuonpuoleisessa on perinteisesti tarvittu myös viinaa. Kun vanhoja hautapaikkoja on kaivettu, niin arkku ja vainaja ovat saattaneet muuttua maaksi, mutta haudattu viinapullo on säilynyt ennallaan.

– Hautausmaalla ei näe, mitä nesteitä maa on imenyt, mutta haudalle saatetaan kaataa säännöllisesti pienet hömpsyt.

Lintujen äänet, merituuli puissa, haravan kuiva kahina. Helsingin Hietaniemen hautausmaalle pudonneet lehdet puhdistetaan käsivoimin. Tunnelma on rauhallinen.

Vanhalla puolella liikkuu arkipäivänä vain kesyjä oravia. Jylhät sukuhaudat ja ajan patinoimat muistomerkit henkivät mennyttä maailmaa.

Perinteikkäältä hautausmaalta ei saa uutta arkkuhautapaikkaa, ja uurnahautapaikkojakin vapautuu vain satunnaisesti. Tarjolla on joko tuhkan sirottelu tai hautaaminen ilman uurnaa. Merkiksi maallisista jäännöksistä saa pienen nimilaatan, anonyymimuistolehdossa ei mitään.

Muistoesineiden tuominen voi merkitä ahtaassa tilassa nurkanvaltausta.

– Millainen muistelupaikka hautausmaa on, jos kuolleella läheisellä ei ole siellä omaa hautaa? Muistolehto voi tuntua ensin hyvältä ratkaisulta, mutta myöhemmin omaisille saattaa tulla tarve personoida läheisen viimeinen leposija, Ilona Pajari pohtii.

– Omaisesta voi tuntua vaikealta, jos ei ole tarkkaa paikkaa, jossa kuollutta voisi muistella. Rituaalit ovat aina paikkaan sidottuja, Maija Butters täydentää.

Kuolevia tutkinut Maija Butters on huomannut, että moni vieroksuu ajatusta hautapaikasta, jonka hoito teettäisi omaisilla työtä.

– Jos kuolevalla on hautaukseen liittyvä erityistoive, se on yleensä tuhkan sirottelu luontoon, kuten mökille tai veteen.

Merituhkaukset ovat viime vuosina hieman yleistyneet. Kun tuhkat on ripoteltu tai tuhkauurna upotettu mereen, siitä tulee hauta, jonka äärellä muistella.

Hautausmailla sureminen on yhteisöllistä. Sen näkee esimerkiksi pyhäinpäivän iltana Hietaniemen hautausmaalla, kun muualle haudattujen muistoportailla lepattavat liekit vieri viereen sytytetyissä lukemattomissa kynttilöissä. 

Tavallisena syyspäivänä portailla palaa viisi muistokynttilää. Niiden keskellä nököttää pörröinen nalle, jonka kaulassa on punainen rusetti. Ilona Pajari toteaa, että joku on pitänyt yhteyttä vainajaan tuomalla muistoesineen.

– Hautausmaa edustaa meille paikkaa, jossa vainajat ovat.