Suomalainen kunnioittaa toisen surua vähän liikaakin, sanoo surututkija Mari Pulkkinen
Mari Pulkkinen on käsitellyt suomalaisten kokemuksia läheisen menetyksestä uskontotieteen väitöstutkimuksessa sekä tietokirjassa

Mari Pulkkinen on käsitellyt suomalaisten kokemuksia läheisen menetyksestä uskontotieteen väitöstutkimuksessa sekä tietokirjassa

Suomalainen kunnioittaa toisen surua vähän liikaakin, sanoo surututkija Mari Pulkkinen

Suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä jättää surevat omaan rauhaansa.

Surututkija ja tietokirjailija Mari Pulkkinen, osaavatko suomalaiset tukea toisiaan surun hetkellä?

– Suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä jättää surevat omaan rauhaansa, rajata suru yksityisasiaksi ja kunnioittaa sitä vähän liikaakin. Sururauha olisi hyvä rohjeta rikkoa. On arvokasta kiinnostua toisen surusta.

Kuinka kauan suru kestää?

– Kokemukset eivät koskaan lähde meistä. Erityisen merkittävä kokemus kuten läheisen menettäminen piirtää syvät jäljet minuuteemme ja tapaamme olla maailmassa. Tässä mielessä surulla ei ole kestoa vaan menetys on meissä aina.

Osaako kirkko lohduttaa niitä surevia, jotka eivät koe hengellisyyttä omakseen?

– Juuri nyt on muodikasta tarjota kaikkiin vaikeuksiin lääkkeeksi toivoa, ja sitä kirkkokin sureville tarjoaa. Jotta kirkon viesti ei sekoittuisi määrittelemättömään yleistoivoon, olisi syytä tarkentaa, että kyseessä on toivo taivaassa tapaamisesta. Usko jälleennäkemiseen on aidosti kannattelevaa. Niille sureville, joille taivas ei ole totta, kirkko voisi olla salliva syli, jossa toivoton ja lohdutonkin saa levätä.

Mitä tarkoitat suremisen taidolla?

– Minulle suremisen taito on kykyä nähdä, että syväkin suru voi olla hyvää. Menetys ja siihen liittyvä suru voivat määrittää ihmistä ilman, että kyseessä on haitallinen häiriötila, josta tulisi pyrkiä pois tai toipua. Suremisen taito on suostumista surun suuruuteen ja sen sietämistä muissa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi