Kymmenen pientä lähetyssaarnaaja­poikaa – joukko suomalaismiehiä lähti vuonna 1868 viemään Jumalan sanaa Ambomaalle
Ensimmäiset lähtijät vuonna 1868: takarivissä K. E. Jurvelin, E. Juntunen, J. Nissinen, M. Rautanen, J. Heinonen, A. Piirainen ja K. L. Tolonen sekä edessä B. B. Björklund, K. A. Weikkolin ja P. Kurvinen.

Ensimmäiset lähtijät vuonna 1868: takarivissä K. E. Jurvelin, E. Juntunen, J. Nissinen, M. Rautanen, J. Heinonen, A. Piirainen ja K. L. Tolonen sekä edessä B. B. Björklund, K. A. Weikkolin ja P. Kurvinen.

Kymmenen pientä lähetyssaarnaaja­poikaa – joukko suomalaismiehiä lähti vuonna 1868 viemään Jumalan sanaa Ambomaalle

Olosuhteet lähetyskentällä olivat karut, ja vain yksi miehistä jäi sinne. Hän on suomalaisen lähetystyön pioneeri Martti Rautanen.

Joukko miehiä astui laivaan Helsingin satamassa juhannusaattona 1868. Torvet soivat, ja laulettiin Martti Lutherin virttä ­Jumala ompi linnamme. Miesten keski-ikä oli 26 vuotta. He olivat lähdössä viemään Jumalan sanaa kauas Afrikkaan.

Nämä ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat tulivat kansan parista. Martti Rautasen isä oli inkeriläinen maaorja. Pietari Kurvisen koti oli ilomantsilainen maalaistalo. Kaarle Tolonen oli kajaanilainen räätälinpoika. Aleksanteri Malmströmin isä oli porvoolainen teurastaja. Muidenkin tausta oli maaseudulla ja kaupunkien pikkuporvaristossa.

He olivat käyneet kuusivuotisen lähetyskoulun. Se oli sisäoppilaitos, jossa opetettiin uskontoa, saksaa, englantia, maantietoa, laskentoa, piirustusta, laulua ja soittoa.

Heillä ei ollut juuri mitään tietoja Afrikasta. Ensimmäisen mustaihoisen ihmisen lähetit näkivät menomatkalla Lontoossa.

Suomalaiset matkasivat Afrikkaan kokeneiden saksalaisten lähetyssaarnaajien mukana. Aluksi he viettivät runsaan vuoden Reinin lähetysseuran asemalla Namibian keskiosassa. Siellä veljien välit rakoilivat.

”Veli Juntunen erotettiin. Se oli kovin ikävää”, merkitsi Martti Rautanen päiväkirjaansa.

Joukkoon sopeutumaton lähetti palasi kotiin Ambomaata näkemättä. Muut saapuivat sinne heinäkuussa 1870.

Vastaanotto oli aluksi suopea. Heimokuningas tuli tervehtimään, ja sulavakielinen Pietari Kurvinen kertoi heidän tulleen julistamaan Jumalan sanaa ja sielujen pelastusta. ”Sanasi ovat hyvät”, päällikkö vastasi. Erityisen kiinnostunut hän oli siitä, oliko tulijoiden joukossa aseseppiä ja vankkureiden tekijöitä.

Soitellen sotaan lähtenyt joukko törmäsi todellisuuteen

Suomalaiset aloittivat työnsä suurin toivein kolmen heimon parissa, mutta he joutuivat pian vetäytymään yhden heimon alueelle. Ensimmäinen pakana kastettiin vasta kolmentoista vuoden työn jälkeen vuonna 1883. Pioneeriläheteistä oli silloin työkentällä vain Martti Rautanen.

Alkuajan tilinpäätös näytti tappiota. Vasta perustetun lähetysseuran epäonnistuminen uudella työkentällä oli tosin sääntö eikä poikkeus, ja Lähetysseura noudatti tuota sääntöä.

Martti Rautanen perusti Ambomaalla perheen ja asui siellä kuolemaansa saakka, eli vuoteen 1926.

Martti Rautanen perusti Ambomaalla perheen ja asui siellä kuolemaansa saakka, eli vuoteen 1926.

Epäonnistumiseen oli syynsä. Lähetit eivät havainneet paikallisten keskuudessa suurtakaan kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. Myös ambolaiset pettyivät toiveissaan. Opettajat eivät tuoneet mukanaan aseita, ampumatarvikkeita eivätkä sepäntaitoja. Myös lahjoiksi tarkoitetut tupakka, vaatteet ja viini loppuivat pian.

Kahden kulttuurin yhteentör­mäys käy ilmi Juho Heinosen raportista vuodelta 1878. Hän esittelee ambolaisten ekologista ja leppoisaa elämäntapaa: ”Ei näy kellään näistä kansalaisista olevan sitä vahvaa tahtoa ja opin halua, että vapaaehtoisesti tahtoisi oppimisen ja työn vaikeudet kärsiä, ja kun eivät tiedä työn hyödystä mitään eivätkä tahdokaan tietää, sillä nämä laiskuuden puolustukseksi sanovat parhaan olla näin kuin he nyt ovat. Näin ollen ei tule elämään mitään tarpeettomia puuhia vaateiden pesemisestä, huoneitten rakentamisesta ynnä muusta. Lisäksi he ovat ylpeät siitä, että heillä on maa, osaavat sitä kuokan kanssa viljellä ja viljasta tehdä olutta. Muutamilla on lisäksi runsaasti karjaa. He ovat mielestänsä rikkaita, joilta ei mitään puutu.”

Tällaiseen maaperään ei evankeliumin sana juurtunut. Raportti jatkuu: ”Olisi hyvä, jos he rupeaisivat paremmin Jumalan sanaa oppimaan, mutta näyttää siltä, että he pitävät hengellistä oppimista yhtä tarpeettomana kuin ruumiillistakin.”

Ambokuninkailla oli muitakin neuvonantajia, portugalilaisia kauppiaita, jotka ostivat viinalla ja aseilla orjia eivätkä katselleet lähettejä hyvällä. ­Oikullisia, itsevaltaisia ja ajoittain juoppohulluja heimopäälliköitä ei ollut helppo miellyttää. Kun lähettien taidoista ja lahjoista ei ollutkaan heille hyötyä, nämä saivat pian kuulla, kenen maata tallasivat ja kenen vettä ­joivat.

Rahat lopussa ja morsiamet Suomessa

Lähetysseuran johtokunta ja lähetit olivat kahden kerroksen väkeä. Helsingissä oli korkeita kirkonmiehiä ja säätyläisiä. Ambomaalla työtä tekivät kansan parista lähteneet nuoret miehet.

Ensimmäiset lähetyssaarnaajille annetut ohjeet korostavat johtokunnan isällistä käskyvaltaa ja vaativat nuorilta veljiltä ”luottamusta, lapsellista rakkautta ja kuuliaisuutta”. Lähetit eivät täyttäneet näitä vaatimuksia. Välit johtokuntaan olivat alusta lähtien huonot.

Lähettien mukanaan tuomat vaihtotavarat loppuivat pian eikä uusiin ollut rahaa. Heidän oli alistuttava heimopäälliköiden armeliaisuuteen ja kerjättävä näiltä viljaa ylläpidokseen.

Kyse oli ennen muuta rahasta. Johtokunnalla ei ollut realistista käsitystä siitä, millaista työ kentällä oli, eikä siitä, mitä se maksoi. Se oli laskenut kustannukset väärin uskoessaan maan hedelmällisyyteen ja kuninkaiden anteliaisuuteen. Lähettien mukanaan tuomat vaihtotavarat loppuivat pian eikä uusiin ollut rahaa. Heidän oli alistuttava heimopäälliköiden armeliaisuuteen ja kerjättävä näiltä viljaa ylläpidokseen.

Pitäisikö palata kotiin, mietti moni. Ilosanomaa ei otettu vastaan ja olot olivat niukat. Lähetit olivat jo kotimaassa kihlanneet itselleen morsiamet, jotka ajan käytännön mukaan piti lähettää sulhasilleen kahden vuoden kuluttua. Karl Jurvelin, Aleksander Malmström ja Kaarle Tolonen olivat kuitenkin turhaan odottaneet kihlattujaan. Miehet eivät enää jaksaneet poikamiehen ankeaa elämää vaan palasivat kotiin.

Muut lähetit saivat morsiamensa ja menivät naimisiin, mutta hekin huomasivat pian, että lähetystyöllä oli kallis hinta.

Ambomaan ilmasto oli epäterveellinen. Martti Rautasen päiväkirjat ovat täynnä kuvauksia oman perheen ja muiden lähettiperheiden sairauksista. Malarialta ei osattu suojautua, eikä muihinkaan infektiotauteihin ollut tehokasta lääkitystä.

Kurviset menettivät puolivuotiaan esikoispoikansa, eikä kuolemantapaus jäänyt lähettijoukon ainoaksi. Raskain kuorma oli Rautasilla, joiden kymmenestä lapsesta vain kolme selvisi aikuiseksi.

Ainoana kymmenestä pioneerilähetistä Martti Rautanen jäi maahan

Suomen kirkko ei ollut lähettänyt Ambomaalle yhtään pappia, mutta lähetit saivat liperit kaulaansa. He saarnasivat, kastoivat ja jakoivat ehtoollista.

Kun he palasivat kotiin, pappis­oikeudet otettiin heiltä pois, koska pelättiin, että muuten lähetyssaarnaajille avautuisi oikotie papinvirkaan ilman yliopistokoulutusta.

Palanneista läheteistä Jurvelin ryhtyi sähköttäjäksi. Heinonen löysi työn Hämeenlinnan lääninvankilan työnjohtajana. Juntusesta tuli kansakoulunopettaja.

Martti Rautanen työskenteli todennäköisesti tällä lähetysasemalla Ambomaan Olukondassa.

Martti Rautanen työskenteli todennäköisesti tällä lähetysasemalla Ambomaan Olukondassa.

Tolonen ja Kurvinen jäivät aluksi Lähetysseuran matkasaarnaajiksi, mutta saivat pian tarpeekseen. Kurvinen menestyi itsenäisenä hartauskirjailijana ja nousi evankelisen herätysliikkeen johtohahmoksi. Hän oli hankkeen kärkimies, kun Evankeliumiyhdistys aloitti työn Japanissa 1898. Ensimmäiseksi Japanin-lähetiksi valittiin 17-vuotias Esteri Kurvinen.

Tolonen lähti Amerikkaan, jossa papiksi pääsi helpommin kuin kotimaassa. Hänestä tuli yksi suomalaisten siirtolaisten kirkon perustajia ja johtajia. Malmström sai papinviran Chicagon ruotsalaisessa seurakunnassa.

Tarinan sankari on Martti Rautanen. Ainoana kymmenestä pioneerilähetistä hän jäi maahan ja pysyi siellä kuolemaansa saakka, eli vuoteen 1926. Hän käänsi Raamatun ja keräsi kansanlauluja, arvoituksia ja sananlaskuja sekä kasveja ja kansatieteellistä esineistöä.

Kun saksalainen siirtomaavalta tuli Lounais-Afrikkaan, Rautanen onnistui pitämään ambokuninkaat syrjässä vastarinnasta, joka johti eteläisempien heimojen kansanmurhaan vuonna 1904.

Lähetystyötä 160 vuotta

Suomen Lähetysseura perustettiin 160 vuotta sitten, ja vuonna 1868 se lähetti ensimmäiset kymmenen lähettiään Ambomaalle, Namibian pohjoisosiin. Lähetit loivat kirjakielen, perustivat kirjapainon, opettivat kansan lukemaan, rakensivat sairaalan ja kehittivät koululaitoksen. Ensimmäiset ambopapit vihittiin 1925, ja paikallinen kirkko itsenäistyi vuonna 1954. Namibiassa on yhä suomalaisia kirkon työntekijöitä, mutta he eivät ole lähetyssaarnaajia vaan itsenäisen kirkon palveluksessa olevia asiantuntijoita.

Mitä Suomen Lähetysseura tekee nyt? Lue toiminnanjohtaja Rolf Steffanssonin haastattelu tästä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi