Dietrich Bonhoefferia näyttelee elokuvassa Jonas Dassler.
Marttyyripappi Dietrich Bonhoefferista kertova elokuva on kuin saarna
Bonhoeffer: Pastor. Spy. Assassin. -elokuva muistuttaa ajankohtaisesti siitä, miten harhaan kristityt voivat mennä vallanpitäjiä myötäillessään.
Enpä muista nähneeni toista elokuvaa, jossa oltaisiin näin usein saarnastuolissa ja siteerattaisiin näin reippaasti Raamattua. Todd Komarnickin elokuva Bonhoeffer: Pastor. Spy. Assassin. luottaa saarnatun sanan voimaan niin paljon, että sen avulla välitetään elokuvan keskeiset teesit ja vastakkainasettelut. Saarnastuoliin kiipeävät vuorollaan niin natsiaatteen sokaisema piispa Ludwig Müller (Milton Welsh), Dietrich Bonhoeffer itse (Jonas Dassler) ja natsien peesailijasta vastarinnan puolelle siirtynyt Martin Niemöller (August Diehl).
Toisen maailmansodan viime hetkillä teloitetun saksalaispapin Dietrich Bonhoefferin elämäntarina on monille tuttu ja niin dramaattinen, että se kyllä taipuu elokuvaksi. Bonhoeffer on klassinen marttyyrisankari, jolla on vahva sosiaalinen omatunto ja uskonnollinen vakaumus. Sellaisille käy totalitarismin aikana yleensä huonosti, ja tämänkin elokuvan loppuratkaisun aavistaisi etukäteen, vaikka ei tietäisi Bonhoefferista mitään.
Elokuva näyttää, kuinka tärkeä elämänvaihe nuorelle Bonhoefferille ovat teologian jatko-opinnot New Yorkissa – ei niinkään se, mitä hän luennoilla kuulee, vaan se, millaiseen maailmaan hän pääsee vapaa-ajallaan opiskelutoverinsa Frank Fisherin (David Jonsson) mukana. Virsillä ja Bachilla ravittu luterilainen tutustuu Harlemissa jazziin ja baptistiseurakuntaan gospelkuoroineen ja väkevine puheineen. Hän näkee myös mustien ystäviensä kokeman syrjinnän.
Juuri mustien kristittyjen iloinen ja elävä hengellisyys, joka ulottuu sunnuntaijumalanpalveluksesta arkisen elämän jakamiseen, saa Bonhoefferin oivaltamaan, että hänen oma kirkkonsa on hengellisessä umpikujassa. Se edustaa kuollutta uskontoa, kun taas hänen Harlemissa näkemänsä tuntuu todelliselta uskolta.
Bonhoeffer on klassinen marttyyrisankari, jolla on vahva sosiaalinen omatunto ja uskonnollinen vakaumus.
Saksan kirkon kriisi käy entistä ilmeisemmäksi, kun Bonhoeffer palaa kotimaahansa. Natsit ovat nousemassa valtaan, ja monet kirkossa näkevät Hitlerissä jonkinlaisen arjalaisen vapahtajahahmon. Bonhoeffer ei voi seurata tapahtumia hiljaa sivusta. Eikä hän voi olla toimimatta, kun natsit sitten aloittavat juutalaisten vainoamisen ja tuhoamisen.
Bonhoeffer-elokuva on draama, ei dokumentti, joten se ottaa vapauksia historiallisen tarkkuuden suhteen. Vaikka Bonhoeffer todellisuudessakin tuki Adolf Hitlerin vastaista salaliittoa, hän ei ollut mukana konkreettisesti organisoimassa pommi-iskua niin kuin elokuvassa esitetään. Oudolta tuntuu myös se, että elokuvasta on kokonaan jätetty pois Bonhoefferin ja Maria von Wedemayerin seurustelu ja kihlaus.
Ehkä näinä totuuden jälkeisinä aikoina mikään ei ole erikoista – mutta on se silti vähän erikoista, että juuri äärioikeistoa henkensä kaupalla vastustanut, vainottujen vähemmistöjen puolelle julkisesti asettunut ja kristinuskon valjastamista poliittisen aatteen välineeksi vastustanut Bonhoeffer on nyt Yhdysvalloissa nostettu trumpilaisten evankelikaalien sankariksi. Siitä ovat ilmaisseet järkytyksensä niin Bonhoefferin perikunta kuin Bonhoeffer-elokuvan tekijätkin.
Elokuvan lopputekstien taustalla soiva laulu, amerikkalaisen kristillisen musiikin tähden Lauren Daiglen sokerinen voimaballadi Then I Will, tuntuu olevan ihan toisesta maailmasta kuin itse elokuva. Eikä sitten kuitenkaan ole, sillä myös elokuvassa pelataan suurilla tunteilla. Viattoman ihmisen uhrikuolema on kristinuskon keskeinen tarina, mutta elokuvan loppukohtaus, jossa Bonhoeffer siteeraa hirttosilmukka kaulassaan Jeesuksen vuorisaarnaa, tuntuu turhankin laskelmoidulta. Joitakin se varmaan koskettaa, toisia ärsyttää.
Bonhoeffer: Pastor. Spy. Assassin. elokuvateattereissa 28.3.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kristalliarkki ei tullutkaan – Valitut-elokuva kertoo lahkosta, jossa uskonnonharjoitus sai todella outoja muotoja
Hengellisyys AjankohtaistaTornionjokilaaksossa 1930-luvulla vaikuttanut korpelalaisuus julisti paratiisin vapautta kaikille. Tanssi, kiroilu ja seksi eivät olleetkaan syntiä.
