Mielipide: Kirkko elää minussa
Ensimmäisen kerran aistin läsnäolon pienenä leikkiessäni ja seikkaillessani luonnossa itsekseni. Pieni minäni ei osannut sanoittaa, mitä se oli, mutta katselin ympärilleni nähdäkseni, kuka oli lähelläni. Ollessani noin viisivuotias rakas tätini opetti minulle iltarukouksen ja läsnäololle tuli nimi: Taivaan Isä. Sen jälkeen tiesin.
Koska asuimme lapsuudessani 35 kilometrin päässä lähimmästä kirkosta eikä meillä ollut omaa autoa, rakennuksena kirkko tuli elämääni vasta lukioikäisenä, kun muutimme pienen kirkonkylän keskustaan.
Iltakellot soivat lauantaisin kello kuusi ja aamukellot sunnuntaisin ennen kymmentä. Tuli rippikoulu ja sunnuntain jumalanpalvelukset. Evankeliumeista löysin Taivaan Isän Pojan ja sain Hänen valonsa sydämeeni. Kirkko eli minussa, ja minä osasin tien kirkkoon.
Myöhemmin askeleeni ovat vieneet erilaisiin kirkkoihin, ja olen saanut ystävikseni ihmisiä, joiden sisällä elää Kirkko, Hänen valonsa ja rakkautensa.
Itsenäisyyden ja rauhan ajassamme emme taistele pommikoneita vaan itsekkyyttämme vastaan.
Kun töistä tullessani eräänä iltapäivänä näin kadulle kaatuneen iäkkään rouvan, Kirkko minussa hoputti askeliani häntä kohti. Vierelläni oli pian toinen, joka oli huomannut saman tilanteen, ja saimme yhdessä auttaa rouvan ylös. Tunnistimmekin rouvan kanssa toisemme entisiksi naapureiksi ja saatoin hänet kotiin. Hetki sai elämän tuntumaan merkitykselliseltä, täydeltä. En ollut sattumalta paikalla juuri sillä hetkellä.
Kirkko tahtoo elää meissä, erosimmepa me kirkosta tai emme. Kannamme sen valoa mukanamme, missä kuljemmekin. Jos unohdan tuon valon, kuljen ohi, kun pitäisi pysähtyä lähimmäisen rinnalle. Suljen silmäni, kun olisi aika katsoa lempeästi silmiin, tai suljen korvani, kun olisi aika kuulla ja kuunnella.
Itsenäisyyden ja rauhan ajassamme emme taistele pommikoneita vaan itsekkyyttämme vastaan. Ja nyt myös yhteistä pelkoamme vastaan. Hiukkastakin pienempi uhka on kasvanut koko ihmiskunnan kokoiseksi.
Uskon, että osasimmepa me ohjata askeleemme kohti kirkkoa tai emme, Kirkko kulkee aina meitä kohti – kotiimme asti. Ja näyttää polun lähimmäisen luo.
Marketta Mäkelä
Helsinki
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mielipide: Moni isä ikävöi lapsiaan isänpäivänä
Puheenvuorot
