Mikä saa uskomaan?
Kuva: Hans Eiskonen

Kuva: Hans Eiskonen

Mikä saa uskomaan?

Miksi joku näkee Jeesuksen kasvot paahtoleivässä tai tuntee enkelin läsnäolon? Psykologian tohtori tähyää uskovan ajatuksiin.

Joskus 1990-luvun alussa Per Lindbladin elämässä oli kriisivaihe. Eräänä päivänä jalat pettivät ja Lindblad romahti eteisen lattialle itkemään. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka jokin täkinkaltainen kietoutui hänen hartioidensa ja selkänsä ympärille. Hänellä oli lämmin ja hyvä olo.

– Olin kuin isossa, lämpöisessä sylissä. Sitä jatkui muutaman minuutin. Silloin minulle tuli tunne, että on olemassa jokin toinen todellisuus tämän näkyvän lisäksi. Järki selittäköön sen miten parhaaksi näkee. En minäkään sitä järjellä usko, mutta kokemuksellisesti voin sen uskoa, koska todella tunsin sen, Lindblad kertoo.

Lindbladista tuli sittemmin pappi. Varsinkin sairaalapappina työskennellessään hän on tavannut monia ihmisiä, joilla on samankaltaisia uskonnollisia kokemuksia.

– He ovat unissaan tai valveilla tunteneet enkelin tai Jumalan läsnäoloa fyysisenä aistimuksena. Joku on kokenut sielun erkanevan ruumiista. Sitä voi tietysti yrittää selittää psykologisten termien avulla, mutta itse kokemusta ei kukaan voi poistaa.

Usko jatkaa siitä, mihin tiede tyssää

Vanhassa viisaudessa "usko alkaa siitä, mihin tiede loppuu" on Lindbladin mielestä perää. Kokemukset, joille meillä ei ole rationaalista selitystä, ja jotka eivät tunnu noudattavan syy-seuraussuhteita tai fysiikan lakeja, on luontevaa niputtaa uskon ja uskonnon alueelle kuuluviksi. Silloin ne ovat ikään kuin hallittavissa, omalla paikallaan maailmanjärjestyksessä.

– Kun jokin rikkoo meidän määrittelemämme säännöt, ajattelemme, että se on lähtöisin Jumalasta. Tai vaikka enkeleistä. Mutta ne ovat vain sanoja, joilla yritämme sanoittaa sellaista kokemusta, jolle meillä oikeastaan ei ole sanoja.

– Luulen, että uskonnollisuudessa on kyse ihmisen järjestyksen ja turvallisuuden kaipuusta. Pyrimme hallitsemaan tätä mieletöntä maailmaa, johon meidät on heitetty täysin avuttomina ja jonka sattumanvaraisuus ahdistaa.

Kokemuksen lähteille ei ole pääsyä

Kerrotaanpa Lindbladin kokemus psykologian tohtori Tapani Riekille ja kysytään, löytyisikö sille järkevää selitystä. Riekki on tutkinut sitä, millaiset tekijät vaikuttavat siihen, uskooko joku yliluonnolliseen vai ei.

Heti alkuun Riekki tarkentaa, että Lindbladin kertomuksessa on kaksi tasoa: kokemus ja uskomus. Riekki kollegoineen on tutkinut uskomustasoa eli sitä, miksi toiset tulkitsevat samankaltaiset kokemukset tai ilmiöt yliluonnollisiksi ja toiset eivät.

Riekin mukaan yliluonnollisiksi tulkittavissa olevia kokemuksia on hyvin erilaisia. Niille on etsitty erilaisia selityksiä, ja joitakin, kuten ruumiista irtaantumista, pystytään jopa mittaamaan ja manipuloimaan laboratoriossa. Sitä, mitä Lindblad kuvaa, hän nimittää ulkoisen empatian kokemukseksi.

– Meillä ei yleensä ole pääsyä siihen, mistä tällainen voimakas kokemus tulee. Sitten ihmisen mieli alkaa miettiä sille selitystä. Onko selitys intuitiivisesti uskottava? Istuuko se henkilön maailmankuvaan? Onko se yleensäkään mahdollinen? Jos esimerkiksi psykiatri kuulee ääniä, hän luultavasti ei ajattele enkelien puhuvan hänelle.

– Siis tiivistettynä: aivoissa on paljon järjestelmiä, jotka voivat tuottaa meille yliluonnollisiksi tulkittavissa olevia kokemuksia. Jos intuitio ja tieto sanovat, että ne ovat mahdollisia eikä rationaalinen tieto mitätöi intuitiota, tällainen kokemus yleensä tulkitaan ja uskotaan yliluonnolliseksi, Riekki sanoo.
 

Uskovat ajattelivat myös dualistisesti eli katsoivat, että ihmisen mieli voi olla erillään ruumiista.

Lapset ja vanhukset uskonnollisempia

Väitöstutkimuksessaan Riekki havaitsi, että yliluonnolliseen uskovien ja siihen skeptisesti suhtautuvien tietojenkäsittelytavoissa oli selviä eroja. Yliluonnolliseen uskovat koehenkilöt olivat herkempiä tekemään tulkintoja. He esimerkiksi näkivät enemmän tarkoituksenmukaisuutta sellaisissakin animaatioissa, joissa kuvioiden liike oli satunnaista, ja löysivät helpommin kuvista ihmiskasvojen kaltaisia piirteitä.

Uskovat ajattelivat myös dualistisesti eli katsoivat, että ihmisen mieli voi olla erillään ruumiista. Niin ikään he luottivat intuitioonsa ja olivat taipuvaisempia etsimään ilmiöiden merkitystä ja tarkoitusta.

– Nämä erot tietojenkäsittelytavoissa eivät missään nimessä ole ainoa selitys ihmisten uskonnollisuudelle. Totta kai myös sosiaalinen puoli ja oppiminen vaikuttavat. Mielenkiintoista olisikin selvittää näiden vuorovaikutusta ja sitä, hakeutuvatko tietyntyyppiset ihmiset tietyntyyppisen seuraan, Riekki lisää.

– Osa eroista on synnynnäisiä, mutta vaikka ihmisellä on valmius tai synnynnäinen taipumus johonkin, vaaditaan tietynlainen ympäristö, että se puhkeaa kukkaan.

Sukupuolella on uskonasioissa väliä. Jo aiemmin useissa tutkimuksissa eri maissa on todettu, että naiset ovat keskimäärin miehiä uskonnollisempia – ja myös taikauskoisempia. Saman havaitsi Riekki.
 

Luulen, että syvimmillään uskonnollisessa kokemuksessa on kyse siitä, että ihminen karistaa minuuden rajoitukset ja siirtyy johonkin tuntemattomaan."

Per Lindblad

Myös ikä vaikuttaa. Pienet lapset uskovat yliluonnolliseen, mutta uskonnolliset uskomukset alkavat vähetä kouluiässä. Kaikista vähiten niitä on nuorilla, mutta keski-iässä ne taas alkavat yleistyä.

– Tälle voisi etsiä selitystä siitä, että analyyttinen ajattelu kehittyy vasta kouluiässä ja sitten heikkenee vanhemmiten. Nuoret jaksavat vielä ajatella, vanhemmat menevät sillä, miltä heistä tuntuu, Riekki sanoo.

Usko löytyy kriisissä

Myös Per Lindblad on huomannut, että keski-iässä uskonnollisuus nousee pintaan. Neljänkympin kieppeillä ollaan murtumakohdassa, jossa tehdään tiliä siihenastisesta elämästä.

– Alat miettiä, mitä tällä elämällä on minulle annettavana ja mitä merkitystä sillä on. Olet koko elämäsi elänyt muiden tahdon mukaan. Se tuntuu näytellyltä ja teeskennellyltä, ja alat kysellä, haluatko loppuelämäsi elää samaa elämää. Ja jos et, niin mitä sitten haluat ja kaipaat, Lindblad kuvaa.

– On monta tapaa selvittää kriisi: sopeudut, hankit moottoripyörän, ryhdyt joogaopettajaksi tai otat avioeron. Tai sitten löydät uskon. Parhaimmillaan uskonto tarjoaa turvallisen tavan käsitellä omaa minuutta ja ahdistusta.

Kumpuaako usko siis kriisistä? Tapani Riekki on kiinnittänyt huomiota siihen, että rajut kääntymiskokemukset ja uskoontulot liittyvät yleensä hankaliin elämäntilanteisiin. Päihdepsykiatrian suljetulla osastolla, jossa Riekki aloitti työuransa, oli tapana sanoa, että on kolme a:ta, joiden avulla pystyy paranemaan: akka, armo tai AA-kerho.

– Kriisejä vain on vaikea tutkia kokeellisesti. Tiedetään kuitenkin, että kun ihminen on paineen alla tai stressaantunut, analyyttinen ajattelu heikkenee ja intuitiivinen ajattelu vahvistuu. Silloin aletaan nähdä asioiden välillä sellaisia yhteyksiä, joita siellä ei välttämättä ole, ja yliluonnolliset uskomukset nousevat pintaan, Riekki kertoo.

Lindblad ei ihmettele sitä, että uskonto monesti vetää puoleensa ihmisiä, jotka kärsivät esimerkiksi riippuvuuksista, persoonallisuushäiriöistä tai mielenterveyden ongelmista.

– Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Eikö uskonnon tehtävä ole eheyttää ihminen Jumalan avulla? Tai Jumalassa?
 

Nuoret jaksavat vielä ajatella, vanhemmat menevät sillä, miltä heistä tuntuu."

Tapani Riekki

Uskonnollinen yhteisö sijaisvanhempana

Lindblad on sitä mieltä, että ihmisen perustavin kysymys aivan vauvasta asti on, mitä hänen pitää tehdä saadakseen elää. Keski-iän kriisissäkin ratkotaan loppujen lopuksi suhdetta omiin vanhempiin ja varhaislapsuuden kokemuksiin, siihen, että jossain vaiheessa jokainen lapsi on väistämättä joutunut pettymään ja tuntemaan itsensä hylätyksi.

– Jotkut hakevat uskonnollisesta yhteisöstä sitä, mitä äiti tai isä ei pystynyt antamaan: jotakuta, joka ottaa avosylin vastaan, antaa huomiota ja hyväksyntää, Lindblad pohtii.

Hän varoittaa, että siinä voi piillä ansa.

– Joissakin yhteisöissä hyväksyntä saadaan tottelemalla. Se, mikä alussa tuntui hyvältä ja turvalliselta, alkaakin pikkuhiljaa kuukausien tai vuosien saatossa toistaa sitä samaa, mitä koit lapsena: jos et tottele, sinut hylätään. Ja pahin pelko, joka meillä ihmisillä on, on juuri se, että meitä ei hyväksytä ja rakasteta vaan hylätään.

Uskonnollinen yhteisö saattaa siis toimia ikään kuin sijaisvanhempana, jolta etsitään hyväksyntää. Lindbladin mukaan se voisi selittää myös sen, miksi tietyntyyppiset ihmiset hakeutuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin.

Toiset tarvitsevat esimerkiksi tunnevaltaista elämystä, jota karismaattiset liikkeet antavat: niiden kokouksissa puhutaan kielillä ja kaadutaankin Pyhän Hengen voimasta.

– Kaikilla suuntauksilla on oma ytimensä, josta ei luovuta. Joidenkin ydin on hyvin tarkkarajainen ja fundamentalistinen, johon kuuluu esimerkiksi selkeitä käyttäytymissääntöjä. Koko uskonto voi perustua pelotteluun: jos et käyttäydy kuten johtajat käskevät, Jumala hylkää sinut. Pietistisissä herätysliikkeissä taas se ydin on minuuden jatkuva tarkkailu, oman sisäisen elämän havainnointi, Lindblad erittelee.

Tapani Riekki arvioi, että se, minkä tyyppisiin uskonnollisiin yhteisöihin ihmiset hakeutuvat, ei liity uskomuksiin sinänsä. Enemmän siinä on kyse siitä, miten eri hengellisyyden muodot sopivat omaan, yksilölliseen taipumukseen olla ja ajatella.

– Meissä on eroa esimerkiksi siinä, kuinka suggestioherkkiä olemme ja miten menemme mukaan ryhmäkäyttäytymiseen. Jos on herkkä suggestiolle, joukkohurmos voi olla mahtava kokemus. Toisentyyppistä ihmistä se saattaa lähinnä ahdistaa, Riekki sanoo.

Irti minuudesta

Romahduskokemuksen jälkeenkin Lindbladilla on ollut hengellisiä kokemuksia. Kaikki eivät ole olleet yhtä dramaattisia, vaan sellaisia, jotka ovat tuttuja monille ei-uskonnollisillekin ihmisille. Rukoillessa, joogassa tai vaikkapa juostessa tai työhön keskittyessä voi päästä meditatiiviseen tilaan, kokea rauhaa ja levollista tyyneyttä.

– Keskittyminen tyhjentää aivot minuudesta. Luulen, että syvimmillään uskonnollisessa kokemuksessa on kyse siitä, että ihminen karistaa minuuden rajoitukset ja siirtyy johonkin tuntemattomaan, turvallisesti, Lindblad kertoo.

– Kun turha katoaa, jää olennainen. Joku voisi puhua onnesta, minä kutsun sitä yksinkertaiseksi olemisen tunteeksi. Se on läsnäoloa, johon sisältyy hyväksyntä, ymmärtäminen ja rakkaus.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi