Näkökulma: Yksinäisyys ei lomaile
Yksinäisyys ei ole vain yksin asumista, vaan kokemus katkenneesta yhteydestä. Se voi olla avioliitto, jossa arki toimii mutta yhteys on kadonnut, tai perhe, jossa kukaan ei uskalla sanoa ääneen, mitä oikeasti kuuluu. Se voi olla myös työyhteisö, jossa ihminen ei koe tulevansa nähdyksi, kirjoittaa Kirkon keskusteluavun toiminnanjohtaja Minna Kotajärvi.
Puhelut alkavat harvoin dramaattisesti. Usein ensimmäinen lause kuuluu: ”Ei minulla oikeastaan mitään asiaa ole.”
Sitten ihminen puhuu.
Hän puhuu yksinäisyydestä, joka on vähitellen tullut osaksi arkea. Katkenneista tai etääntyneistä ihmissuhteista. Väsymyksestä, avun hakemisen vaikeudesta tai kokemuksesta, ettei apu ole auttanut.
Joskus puhe kääntyy kuolemaan. Joskus Jumalaan. Yllättävän usein molempiin.
Näiden keskustelujen äärellä syntyy havainto, joka tuntuu vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta: Suomessa ei ole pulaa sanoista – vaan paikoista, joissa niitä voi sanoa.
Kirkon keskusteluavun tuhannet puhelut kertovat yksinäisyydestä, katkenneista ihmissuhteista, avun hakemisen vaikeudesta ja toivon etsimisestä. Näistä puheluista muodostuu eräänlainen läpileikkaus Suomesta – ei tilastoissa näkyvä, vaan ihmisten omista sanoista kuuluva.
”En ole moneen päivään puhunut kenenkään kanssa.”
Kesäisin keskusteluavussa pysäyttää lause: ”En ole moneen päivään puhunut kenenkään kanssa.” Yksinäisyys ei lomaile. Päinvastoin: kesällä se voi korostua, kun arjen kohtaamiset vähenevät.
Yksinäisyys toistuu puheluissa jatkuvasti. Se ei ole vain yksin asumista, vaan kokemus katkenneesta yhteydestä. Se voi olla avioliitto, jossa arki toimii mutta yhteys on kadonnut, tai perhe, jossa kukaan ei uskalla sanoa ääneen, mitä oikeasti kuuluu. Se voi olla myös työyhteisö, jossa ihminen pärjää, mutta ei koe tulevansa nähdyksi.
Moni kärsii samasta tilanteesta viikosta tai vuodesta toiseen. Silloin herää kysymys: mitä hyötyä tällaisista keskusteluista on, jos mikään ei muutu?
Ehkä kysymys on väärä.
Kaikkea inhimillistä kärsimystä ei voi ratkaista. Kaikkia menetyksiä ei voi korjata. Kaikista sairauksista ei voi parantua, eikä kaikkia ihmissuhteita saada ennalleen.
Ehkä tärkeintä ei aina ole muutos, vaan kannattelu. Se, että ihminen selviää tästä päivästä. Se, ettei kukaan jää yksin raskaimpien ajatustensa kanssa.
Puheluissa toistuu myös rukous. Sitä pyydetään usein silloin, kun sanat ovat jo vähissä eikä ratkaisua ole näkyvissä. Rukous ei näyttäydy velvollisuutena, vaan toivon etsimisenä – toisen pyytämisenä kantamaan uskoa silloin, kun itse ei jaksa.
Ehkä juuri siksi niin monet puhelut päättyvät kiitokseen. Ei siksi, että elämä olisi muuttunut. Vaan siksi, että joku kuunteli – ja jäi hetkeksi rinnalle.
Ihminen tarvitsee edelleen toista ihmistä. Jonkun, joka kantaa toivoa silloin, kun itse ei enää jaksa.
Tuhansien puhelujen perusteella käy selväksi, kuinka merkityksellisiä ovat paikat, joissa ihmistä kuunnellaan ilman ajanvarausta, diagnoosia tai suoritusvaatimuksia.
Aikana, jolloin kolmannen sektorin toimijat kamppailevat resurssien vähenemisen kanssa, niiden merkitys ei ole vähentynyt – pikemminkin päinvastoin. Siksi myös kirkon kaltaisilla yhteisöillä on edelleen tärkeä tehtävä: ylläpitää tiloja, palveluja ja vapaaehtoistoimintaa, joissa ihminen voi kohdata toisen ihmisen.
Ihminen tarvitsee edelleen toista ihmistä – ja ehkä myös kokemusta siitä, ettei ole yksin Jumalankaan edessä. Jonkun, joka kuuntelee ja pysähtyy. Jonkun, joka kantaa toivoa silloin, kun itse ei enää jaksa.
Kirkon keskusteluavussa tätä tekevät koulutetut vapaaehtoiset päivystäjät. He eivät ratkaise ongelmia eivätkä tarjoa valmiita vastauksia, vaan usein heidän tärkein tehtävänsä on kuunnella, olla läsnä ja muistuttaa siitä, ettei avunhakijan tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Yksinäisyyttä ei ratkaista yhdellä keskustelulla, mutta jo yksittäinen puhelu, viesti, tervehdys tai hetki yhteistä aikaa voi antaa ihmiselle kokemuksen siitä, ettei hän ole tässä maailmassa täysin yksin.
Kirjoittaja on Kirkon keskusteluavun toiminnanjohtaja.
Kirkon keskusteluapua puhelimitse ja verkossa
Palveleva puhelin joka ilta klo 18–24 numerossa 0400 221 180 (pvm/mpm).
Chat ma–pe klo 16–20
Nettikirjeeseen saa vastauksen muutamassa päivässä.
Keskusteluavun päivystäjät ovat koulutettuja vapaaehtoisia tai kirkon työntekijöitä. Keskustelut ovat luottamuksellisia, ja niitä käydään anonyymisti. Puheluja ei nauhoiteta eikä keskusteluja tallenneta. Mitään henkilökohtaisia tietoja ei kerätä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Olen, koska me olemme – suomalaisen yksinäisyyden hiljainen huuto
PuheenvuorotKulttuurimme on tottunut hiljaisuuteen, omillaan pärjäämiseen ja siihen, että tunteet puhutaan ulos vasta laulun sanojen turvin, kirjoittaa Jussi Sohlberg.
