null Yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää, eikä sen tarvitse olla elämänmittainen tuomio, sanoo psykoterapeutti Antti Ervasti

Psykoterapeutti haluaa kannustaa yksinäisiä suhtautumaan itseensä myötätuntoisemmin. Armollisuus lievittää henkistä kärsimystä.

Psykoterapeutti haluaa kannustaa yksinäisiä suhtautumaan itseensä myötätuntoisemmin. Armollisuus lievittää henkistä kärsimystä.

Yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää, eikä sen tarvitse olla elämänmittainen tuomio, sanoo psykoterapeutti Antti Ervasti

Antti Ervasti oli ujo ja yksinäinen lapsi. Se, että hän on aikuisuuden ihmissuhteissa tullut nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään, on ollut korjaava kokemus.

Millainen ongelma yksinäisyys ­sinulle on? Miten se näkyy elämässäsi? Millaisia negatiivisia vaikutuksia sillä on? Onko se pidempiaikainen olotila? Vai onko se seurausta esimerkiksi työttömyydestä, puolison menettämisestä tai muusta äkillisestä kriisistä? Mitä olet itse tehnyt yksinäisyytesi lievittämiseksi?

Tällaisia kysymyksiä psykoterapeutti ­Antti ­Ervasti esittää, kun asiakas kertoo hänelle kärsivänsä yksinäisyydestä. Kysyminen on tärkeää, koska jokaisen yksinäisen kokemus on omanlaisensa.

– Me kaikki koemme jossain kohtaa elämää jonkinlaista yksinäisyyttä. Silti sitä, mitä se itse kullekin tarkoittaa, ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa. Siksi on tosi tärkeää, että asettaudutaan oikeasti ymmärtämään toista ja yritetään samastua hänen tilanteeseensa, Ervasti sanoo.

Hänen mukaansa yksinäisyys on kokonaisvaltainen olotila, joka vaikuttaa kielteisesti itsetuntoon ja minäkuvaan. Pahimmillaan siihen liittyy masennusta, päihteiden käyttöä ja itsetuhoi­suutta.

– Yksinäinen voi uskoa, ettei kelpaa kenellekään ja että hänessä on jotakin vikaa, kun hän ei saa ystäviä tai parisuhteet päättyvät.

Tällaisia uskomuksia Ervasti psykoterapeuttina lähtee työstämään. Ankaruuden ja itsensä syyllistämisen sijasta hän kannustaa yksinäistä suhtautumaan itseensä myötätuntoisemmin.

– Tiedän, että itsemyötätunto on muotisana. Mutta henkistä kärsimystä pystyy oikeasti lievittämään paljon sillä, että on armollisempi itseään kohtaan: Hyväksymällä, että tällä hetkellä asiat ovat näin, mutta tämän ei tarvitse olla pysyvä olotila tai kohtalo. Että voin itse tehdä asialle jotakin, hakea ulkopuolista apua tai tukeutua läheisiin, jos sellaisia on.

Yksinäisyyden taustalla voi olla kriisi tai pelkkä sattuma

Ennakkouskomukset siitä, mistä ­yksinäisyys johtuu, ovat karisseet sitä mukaa, kun Antti ­Ervasti on perehtynyt aiheeseen. Monesti kyse on sattumasta: jokin pieni tapahtuma lapsuudessa tai nuoruudessa on saattanut nostaa kynnystä hakeutua ihmisten pariin. On myös ihmisiä, jotka ovat olleet yksinäisiä pienestä pitäen. Heitä on kiusattu koulussa tai he ovat kokeneet yksinäisyyttä perheessään, ja ulkopuolisuus on seurannut heitä aikuisuuteen asti.

Joskus yksinäisyys voi olla seurausta sairastumisesta, taloudellisen turvan romahtamisesta, avioerosta, läheisen kuolemasta tai vaikka eläkkeelle jäämisestä. Koronapandemia ja siihen liittyvät rajoitukset ovat Ervastin mukaan lisänneet varsinkin nuorten ja ikäihmisten yksinäisyyttä. Toisaalta etätyöt ja omiin perhekupliin vetäytyminen samaan aikaan, kun harrastukset ja kulttuuritapahtumat joutuivat tauolle, toi yksinäisyyden monen sellaisenkin elämään, joka ei ole siitä aiemmin kärsinyt.

– Kukaan meistä ei ole suojassa yksinäisyydeltä. Mutta on tärkeää muistaa, että yksinäisyyden ei tarvitse olla elämänmittainen tuomio.

Hän ottaa esimerkiksi itsensä. Hän oli ujo, yksinäinen ja kiusattu lapsi.

– En koskaan kuulunut kaveriporukoihin tai joukkueisiin. Vasta aikuisena sain ystäviä opintojen, työyhteisöjen ja harrastusten kautta. Minulla on ollut myös kannustava lähipiiri. Silti aikuisenakin on ollut tilanteita, joissa pikku-Antti pääni sisällä sanoo, että sinun ei kannata mennä tuonne, eivät ne sinua hyväksy. Järjen tasolla tietysti tiedän, ettei se ole totta, Ervasti sanoo.

Hyvät ihmissuhteet ovat parantaneet aikaisemmissa elämänvaiheissa tulleita haavoja ja auttaneet hyväksymään sen, että olen ollut lapsena yksinäinen ja minua on kiusattu.

Se, että aikuisuuden ihmissuhteissa on tullut nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään, on ollut Ervastille korjaava kokemus. Silti hän ei usko, että hän pääsee koskaan kokonaan yli lapsuutensa vaikeista kokemuksista.

– Mutta kaikki niin vaikeat kuin hyvätkin asiat integroituvat osaksi tarinaani. Hyvät ihmissuhteet ovat parantaneet aikaisemmissa elämänvaiheissa tulleita haavoja ja auttaneet hyväksymään sen, että olen ollut lapsena yksinäinen ja minua on kiusattu. Lapsuuden kokemukset eivät enää määritä toimintaani, enkä anna epävarmuudelle, pelolle tai ulkopuolisuuden tunteelle liikaa valtaa.

Vaikea yksinäisyys on tuskallista ja tukalaa

Antti Ervasti tietää olevansa onnekas. Hän on usein miettinyt, millaista on niillä, joilla ei ole yhtään läheistä ihmissuhdetta eikä voimia etsiä sellaisia. Yksinäisyyden ääripäässä on ihmisiä, jotka ovat eristäytyneet kotiinsa. He eivät ole kiinni työelämässä eivätkä kohtaa arjessaan välttämättä muita ihmisiä kuin lähikaupan kassan.

– Jos on ollut pitkään tai hyvin intensiivisesti yksinäinen, yksinäisyydestä voi tulla osa identiteettiä. Olisi tärkeää muistaa, ettei yksinäisyys määritä ketään ihmisenä. Meillä voi olla erilaisia terveydellisiä ongelmia tai mielen hyvinvointiin liittyviä haasteita, mutta kukaan meistä ei ole vain yhtä asiaa.

Kokemus siitä, ettei kukaan välitä eikä rakasta, voi ajaa ihmisen todella epätoivoiseen ja itsetuhoiseen tilaan.

Ilman isää kasvaville lapsille on mieskavereita, yksinäisille ikäihmisille tukihenkilöitä. Ervastin mielestä vastaavaa kaivattaisiin myös yksinäisille aikuisille.

– Heille pitäisi olla katu-uskottavaa, ei-leimaavaa toimintaa, jossa voi tavata toisia. Osa yksinäisistähän ei halua yksinäisille tarkoitettuihin ryhmiin.

Vaikea yksinäisyys on Ervastin mukaan kokonaisvaltaisesti kivulias tila – tuskallista ja tukalaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

– Kosketuksen puute tuntuu kehossa ja mielessä. Kokemus siitä, ettei kukaan välitä eikä rakasta, voi ajaa ihmisen todella epätoivoiseen ja itsetuhoiseen tilaan. Yksinolo ruokkii ulkopuolisuuden kokemusta, ja siitä tulee helposti kehä. Silloin ei uskalla lähteä ihmisten ilmoille, mikä puolestaan vaikuttaa kielteisesti minäkuvaan – ja kynnys lähteä nousee entisestään.

– Monesti yksinäinen tuntee myös syyllisyyttä ja häpeää. Se on turhaa. Yksinäisyydessä ei ole mitään hävettävää, ja jokainen meistä on kokenut sitä joskus.

Ervasti muistaa nähneensä mediassa monia juttuja, joissa haastateltava kertoo masennuksesta tai uupumuksesta. Sen sijaan hänen silmiinsä ei ole osunut yhtään kansikuvahaastattelua, jossa joku menestyjä kertoisi olleensa tai olevansa yksinäinen.

– Siitä ei uskalleta puhua, koska pelätään leimautumista. Itse annan mielelläni haastatteluja, koska haluan kannustaa ihmisiä luopumaan stereotyyppisestä ajattelusta ja miettimään, mitä yksinäisyys on ollut heidän elämässään ja miten sitä voisi tunnistaa lähipiirissä tai vaikka työyhteisössä.

Meitä ei ole luotu elämään yksin

Miten toisten yksinäisyyttä sitten voisi tunnistaa ja mitä asialle voisi tehdä esimerkiksi työpaikalla? Antti Ervasti neuvoo kiinnittämään huomiota siihen, vetäytyykö joku syrjään esimerkiksi yhteisistä aktiviteeteista. Häntä voi houkutella mukaan, pyytää vaikka lounaalle, ja näin madaltaa kynnystä hakeutua kontaktiin.

– Voi myös kysyä ihan suoraan, onko toinen yksinäinen. Arastelemme liikaa vaikeista tunteista puhumista. On sanottu, että puheeksi ottaminen voi pelastaa itsetuhoisen ihmisen hengen. Yksinäisyyden kanssa on vähän sama juttu. Vaikka juuri sillä hetkellä ihminen ei tarttuisikaan avuntarjoukseen, hän voi myöhemmin tunnistaa, että hei, joku kysyi minulta rakastavan ja välittävän kysymyksen.

Kaikki eivät välttämättä tarvitse parisuhdetta tai perhettä, mutta jokainen tarvitsee ainakin jonkinlaisia yhteyksiä muihin.

Yksinäisyydestä puhutaan suomalaisten kansantautina. Jo ennen koronaa arvioitiin joka viidennen suomalaisen olevan yksinäinen. Uusimpien tutkimusten mukaan yksinäisyyttä kokee nykyään jo joka kolmas. Ervastin mukaan meillä elää edelleen vahvana käsitys siitä, että varsinkin miesten on pärjättävä yksin. Tunteista ei puhuta, ja avun pyytäminen ja asioiden jakaminen ovat heikkoutta.

– Meitä ei kuitenkaan ole luotu elämään yksin. Olemme positiivisella tavalla riippuvaisia muista ihmisistä. Kaikki eivät välttämättä tarvitse parisuhdetta tai perhettä, mutta jokainen tarvitsee ainakin jonkinlaisia yhteyksiä muihin. Ihminen näivettyy tunnetasolla, jos hänellä ei ole rakastavia ja aidosti kunnioittavia ihmis­suhteita. 

Antti Ervasti ja Matti Pikkujämsä: CupOfTherapy: Yksi näistä hetkistä – 100 ajatusta yksinäisyydestä ja yksinolosta. Gummerus 2021.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: