Onnittelijoita Olgan nimipäivänä 23.7.1933 Håkansbölen kartanolla Vantaalla. Nimipäiväsankari Olga Malmgren on toinen vasemmalta. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Nimipäiväkuusi, kaljaa ja kahvikutsuja – nimipäivillä on kristilliset juuret ja niitä juhlistettiin ennen isosti
Nimipäiviä on juhlittu välillä jopa syntymäpäiviä enemmän. Juhlintaan on kuulunut monenlaista tarjoilua, koristusta ja tekemistä.
Elämä ei aina tunnu juhlalta, mutta siitä voi yrittää tehdä sellaisen, esimerkiksi järjestämällä nimipäiväkekkerit. Samalla voi elvyttää vanhaa suomalaista kulttuuria, sillä nimipäivistä on ennen osattu ottaa kaikki ilo irti.
Nimipäivien juhlinnan juuret ovat katolisen kirkon pyhimyskalenterissa. Lapset nimettiin pyhimysten mukaan, ja pyhimysten muistopäiviä juhlittiin yleisesti. Juhlinnan kohde vaihtui suojeluspyhästä hänen nimeään kantavaan ihmiseen todennäköisesti jo hieman ennen reformaatiota Saksassa, ja sieltä perinne levisi kohti pohjoista aina Suomeen saakka.
Nimipäiviä saatettiin pitää jopa tärkeämpänä juhlana kuin syntymäpäiviä. Tälle oli käytännöllinen syy: kaikki eivät välttämättä edes tienneet tarkkaa syntymäpäiväänsä, mutta nimi- tai kastepäivä oli löydettävissä kirjallisista lähteistäkin.
Suunnikkaan muotoinen kortti 1800-luvun lopulta, jossa on kultakirjaimin painettu nimipäiväonnittelu ja lemmikkikimppu. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Alussa oli nimipäiväkalenteri
Suomessa nimipäiviä listattiin kalenterimuotoon ensimmäisen kerran vuonna 1488 latinankielisessä Missale Aboense -kirjassa eli Turun messukirjassa. Kalenterissa oli 136 pyhimyksen nimeä, joilla oli oma muistopäivänsä.
Ensimmäinen suomalainen almanakka julkaistiin vuonna 1608 ruotsiksi. Tähtitieteilijä Sigfrid Aronus Forsiuksen almanakoissa nimiluettelot noudattivat Turun arkkihiippakunnan pyhimyskalenterin nimistöä. Reformaatio ei vienyt Suomesta nimipäiväperinnettä.
Lounais-Suomessa nimipäiväjuhlista käytettiin nimeä kousa tai koussa, joka viittasi puiseen olutastiaan.
Suomeen nimipäiväperinne saapui 1700-luvulla. 1800-luvulla nimipäiviä juhlistettiin säätyläispiireissä, ja siitä tapa levisi edelleen myös muihin koteihin. Nimipäivätapoihin kuului, että nimipäiväsankari kutsui muita syömään ja juomaan. Lounais-Suomessa nimipäiväjuhlista käytettiin nimeä kousa tai koussa, joka viittasi puiseen olutastiaan.
1700-luvun pyhimysten nimipäiväkalenteri alkoi muuttaa muotoaan, kun kalenteriin lisättiin kuninkaallisille ja muutamille muille merkkihenkilöille omat nimikkopäivät. Ruotsin hallitsijoiden nimistä kalenteriin tulivat esimerkiksi nimet Loviisa ja Vilhelmiina. Kuninkaalliset ovat ehkä yksi syy sille, miksi nimipäiväperinne on elänyt vahvana Ruotsissa ja Suomessa. Ruotsissa kuninkaallisten nimipäivät ovat olleet kansallisia juhlapäiviä ja esimerkiksi kruununprinsessa Victorian nimipäivää juhlistetaan yhä Tukholmassa aina maaliskuussa.
Nimipäiväkortti ajalta 1910–1915. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Suomalainen nimipäiväkulttuuri sai vaikutteita myös idästä. 1800-luvun puolella kalenteriin tulivat mukaan Venäjän keisarillisten perheiden nimikkopäivät. Omat nimipäivänsä saivat esimerkiksi Olga ja Nicolai. 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä nimipäiväkalenteri alkoi suomalaistua ja nimipäivänsä saivat esimerkiksi Aino ja Väinö.
Nimipäivät auttoivat ihmisiä hahmottamaan ajan ja vuoden kulkua. Niiden mukaan ajoitettiin tiettyjä töitä, kuten kylvöä ja sadonkorjuuta.
Nimipäiviä on vietetty myös poikkeusoloissa. Kuva pataljoonan komentaja kapteeni Löfin nimipäiviltä 28.6.1943. Kuva: Korpraali E. Heinänen / SA-kuva.
Seppele, salko ja lähes pakolliset kekkerit
Suomalaisten nimipäivätapoihin on kuulunut, että sankari kutsuu vieraita ja tarjoaa jotakin syötävää ja juotavaa. Joillakin paikkakunnilla kestitseminen oli suorastaan pakollista: jos nimipäiväsankari kieltäytyi kutsujen järjestämisestä, häntä saatettiin uhkailla tai viedä sikolättiin.
Nimipäivätarjoilut ovat vaihdelleet. Tavallinen kansa saattoi tarjota kaljaa, kartanoissa ja paremmissa piireissä kahvia ja piparkakkuja. Myös esimerkiksi vehnärinkelit, korput ja ohukaiset ovat olleet perinteisiä nimipäivätarjottavia.
Erityisesti nuorempien ihmisten nimipäivien viettoon on kuulunut tanssia ja musiikkia. Kauempana olevat ovat voineet muistaa nimipäiväsankaria nimipäiväkortilla, joita lähetettiin runsaasti. Sankareille on myös laulettu, runoiltu ja annettu pieniä lahjoja.
Augusta Hellström (1858–1936) nimipäivänään 7.1.1932. Kuva: Ilmari Hellström / Helsingin kaupunginmuseo.
Nimipäivien juhlintaan on kuulunut myös monenlaisia sittemmin kadonneita perinteitä, kuten koristellut nimipäiväpöydät, pihaan pystytettävä nimipäiväsalko tai -puu, nimipäiväseppeleet ja nimipäiväkuusi, jonka alle laitettiin lahjoja. Nimipäiväkuusiperinne eli ennen joulukuusen vakiintumista Suomessa.
Nykyään noin 90 prosentilla suomalaisista on nimipäivä. Neljää viidestä suomalaisesta muistetaan jollakin tavalla nimipäivänä. Useimmiten muistaja on vanhempi, puoliso, lapsi tai sisarus. Noin neljännes suomalaisista pitää omaa nimipäiväänsä tärkeänä juhlapäivänä.
Artikkelin lähteenä on käytetty muun muassa Minna Saarelman kirjaa Nimipäiväjuhlat (Kirjapaja 2006).
Naistenviikko sai alkunsa kahdesta pyhimysnimestä
Alun perin nimipäiväkalenterissa oli vähemmän naisten kuin miesten nimiä, olihan pyhimysten ja Raamatun henkilöitten joukossa enemmän nimeltä mainittuja miehiä kuin naisia.
Naistenviikko on 18.–24. heinäkuuta vietettävä viikko, jolloin kalenterissa on seitsemän päivän ajan vain naisten nimiä. Varsinkin jos kaikki toiset ja kolmannetkin nimet lasketaan mukaan, sadat tuhannet naiset viettävät nimipäiväänsä naistenviikolla, esimerkiksi kaikki Saarat, Leenat, Riikat, Hannat, Oilit, Tiinat ja Marketat. Naistenviikko alkoi muotoutua jo keskiajalla, kun saman viikon aikana juhlittiin pyhän Maria Magdalenan ja Christina Neitsyen merkkipäivää.
Naistenviikon säätä seurattiin ennen tarkkaan, sillä usein viikko ajoittui heinäntekoaikaan. Vanha kansa väitti, että naistenviikko ei mene ilman sadetta, sillä naiset ovat kovia itkemään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Heitä ei olekaan ihan joka luokalla – kymmenen harvinaista raamatullista nimeä
Hyvä elämäAntit, Juhanit, Annat ja Marit – suuri osa suomalaisista nimistä on vähintään muunnelmia Raamatussa esiintyvistä nimistä. Monet raamatulliset nimet ovat ainakin nykyään Suomessa harvinaisia.
