Ilari Aallon työpaikalla Aboa Vetus Ars Nova -museossa on keskiaikaiseen kellariin tehty ekumeeninen Pyhän Annan kappeli. Kappeli vihittiin vuonna 2001. Keskiajalla se ei ole ollut kirkollinen rakennus.
Keskiajan ihmisille pyhimykset olivat läheisiä auttajia, ja työtkin rytmitettiin pyhimyskalenterin mukaan
Uskonnollinen ja kristillinen ajattelu läpäisi keskiajalla koko elämänpiirin, kertoo arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto. Hän kokeili seurata keskiajan vuodenkiertoa askareineen ja juhlapyhineen.
Suuren kirkon holvit on koristeltu maalauksin. Silkkiin puetuilla sivualttareilla on värikkäitä pyhimyspatsaita. Pääalttarilla pappi toimittaa messua. Kirkkoon on kerääntynyt monenkirjava joukko pyhiinvaeltajia. Osa on tullut ulkomailta asti pyytämään apua Pyhältä Henrikiltä, jonka luut ovat kirkon tärkein reliikki eli pyhäinjäännös.
Siellä olisi mielellään pyhiinvaeltajan kengissä myös arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto. Hänestä olisi kiinnostavaa nähdä Turun tuomiokirkko alkuperäisessä loistossaan ja tarkkailla hetki keskiajan uskonnollista elämää.
Aikakoneen puuttuessa Aalto on uppoutunut keskiaikaan tutkimalla ja harrastamalla sitä. Hänen työpaikkansa Aboa Vetus Ars Nova -museo sijaitsee kivenheiton päässä Turun tuomiokirkosta.
Keskiajalla Turku oli Suomen kirkollinen keskus ja Turun hiippakunta, joka kattoi koko Suomen, oli maantieteellisesti yksi Euroopan suurimmista. Hiippakunnan reunamailta, Karjalasta ja Savosta, matkat lähimpään kirkkoon olivat satojakin kilometrejä, eikä teitä ollut. Kirkossa käytiin ehkä muutaman vuoden välein.
– Helposti ajatellaan, että keskiaika olisi läntisessä Euroopassa ollut kirkon voimakkaasti kontrolloimaa. Kirkko olikin tärkeä taustavaikuttaja monessa asiassa ja sillä oli paljon maallista valtaa, mutta ei se mikään ajatuspoliisi olisi edes pystynyt olemaan, Aalto sanoo.
– Turun piispalla tai papistollakaan ei ollut mitään mahdollisuuksia valvoa sitä, miten seurakuntalaiset uskoivat tai toimivat. Uskonnolliseen moninaisuuteen suhtauduttiin keskiajalla paljon sallivammin kuin esimerkiksi luterilaisen puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla, jolloin kirkko toden teolla lähti kitkemään väärinä pidettyjä ajatuksia.
Kuva on 1400-luvun alussa Tukholmassa valmistetusta Codex Aboensis -lakikäsikirjoituksesta. Marginaaliin on piirretty tarpeillaan kyykkivä mies, jota sika häiritsee. Ruotsinkielisessä puhekuplassa lukee kursailemattomasti ”Olen paskalla, ajakaa sika pois”.
Diilejä pyhimysten kanssa
Keskiajasta on Ilari Aallon mukaan vaikea puhua puhumatta uskonnosta ja kirkosta – olkoonkin, että keskiajan ihmiset eivät tunteneet sellaista käsitettä kuin uskonto.
– On aika myöhäinen ajatus erottaa uskonto muusta elämästä. Uskonnollinen ja kristillinen ajattelu läpäisi keskiajalla koko elämänpiirin, oli kyseessä sitten talonpoika tai porvari, Aalto sanoo.
Hänen mukaansa keskiajan usko oli hyvin kokemuksellista. Siihen kuuluivat pyhiinvaellukset ja vuorovaikutus pyhimysten kanssa. Pyhiinvaelluksilla kävivät kaikki kansankerrokset. Tavallinen kansa teki muutaman päivän pyhiinvaelluksia lähikirkkoihin, kun taas rälssi ja papisto pystyivät matkustamaan aina Roomaan ja Jerusalemiin asti.
– Aivan keskeistä oli usko siihen, että pyhimykset olivat esirukoilijoita ihmisen ja Jumalan välissä ja että he aktiivisesti vaikuttivat tässä maailmassa. Talonpojalle pyhimykset olivat läheisiä auttajia, melkeinpä ystäviä. Heitä pidettiin jopa eräänlaisina kauppakumppaneina, joiden kanssa tehtiin diilejä: jos autat minua tässä, minä puolestani toimin näin ja näin. Se on minusta hellyttävää, Aalto sanoo.
Pyhää Servatiusta esittävä pyhiinvaellusmerkki Maastrichtista. Keskiajan pyhiinvaeltajat toivat kotiin muistona ja todisteena tehdystä vaelluksesta tinasta tai lyijystä valetun merkin. Samanlainen merkki on löytynyt Turun kaivauksissa.
Kriisiajoilla oli trendipyhimyksensä
Pyhimysten asemasta kertoo Ilari Aallon mukaan paljon se, että vaikka Ruotsista – ja Suomesta sen osana – tuli protestanttinen maa jo 1500-luvulla, katoliset pyhimykset säilyivät osana kansankulttuuria pitkälle 1800-luvulle asti.
Iso syy pyhimysten vankkaan asemaan oli se, että kirkollinen kalenteri pyhimysten muistopäivineen rytmitti vuodenkiertoa. Kalenteri ei määrännyt vain paastoja ja juhlapyhiä, vaan pyhimysten muistopäivät antoivat aloitus- ja lopetuspäivät erilaisille arjen töille, kuten karjan päästämiselle ulos, heinätöille, sadonkorjuulle ja teurastukselle.
Eri pyhimysten suosiota voi Aallon mukaan arvioida sen perusteella, keille kirkkoja omistettiin, ja myös siitä, keiden nimiä lapsille annettiin. Pyhimyksistä ihan omassa sarjassaan oli Neitsyt Maria. Muut suositut pyhimykset olivat joko varhaiskristillisiä pyhimyksiä, kuten Pyhä Katariina Aleksandrialainen ja Pyhä Laurentius, tai tuon ajan pohjoismaisia pyhiä, kuten Pyhä Henrik, Pyhä Birgitta ja Pyhä Olavi.
– Eri aikoina oli myös trendipyhimyksiä. Myöhäiskeskiajan kriisit, kuten pahat katovuodet ja paiseruttopandemia, vaikuttivat uusien pyhimysten nousuun. Yksi näistä oli Pyhä Ursula, joka legendansa mukaan oli surmattu nuolella ja jonka siksi uskottiin suojaavan ruton ja muiden tartuntatautien tuomalta odottamattomalta kuolemalta, Aalto kertoo.
Viittä Isä meidän -rukousta ja viittäkymmentä Ave Maria -rukousta rytmittävä rukousnauha oli tärkeässä osassa myöhäiskeskiajan katolisessa hengellisyydessä.
Avuksi tarvittiin myös tonttuja ja esivanhempia
Pyhimyskultin rinnalla ja osin siihen sulautuneena keskiajalla vaikutti vanha esikristillinen kansanusko jumalineen, haltioineen, tonttuineen ja esivanhempineen.
– Tavallisen talonpojan elämä keskiajalla oli haastavaa, joten oli tärkeää, että erilaisia auttajia oli mahdollisimman paljon. Ymmärrän oikein hyvin, että haluttiin sekä kääntyä rukouksissa pyhimysten puoleen että uhrata kodinhaltioille ja esivanhemmille, Ilari Aalto sanoo.
Suomesta ei ole mitään näyttöä siitä, että kirkko keskiajalla olisi yrittänyt kitkeä kansanuskomuksia.
Jotain erilaisten uskomusmaailmojen rinnakkainelosta kertoo 2000-luvun alussa tehty löytö. Turun tuomiokirkon vieressä tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa esiin tulleen 1300-luvun rakennuksen lattian alta paljastui kätkö, jossa oli saamelaisen noitarummun vasara ja jonkinlainen taikasauva.
– Tällainen kansanusko siis eli vahvana aivan tuomiokirkon juuressakin ja varmaan vielä vahvempana syrjäisemmillä seuduilla. Keskiajan talonpojat eivät ilmeisesti nähneet ristiriitaa siinä, että he noudattivat kansankulttuurin tapoja kristillisten tapojen rinnalla. Ja näyttäisi myös siltä, että kirkko katsoi aika pitkälti näitä tapoja sormiensa välistä, Aalto arvioi.
– Keskiajan vanhimmat kivikirkot rakennettiin aika usein vanhoille pyhille paikoille, joten tietoista vanhan, tärkeän paikan haltuunottoa varmaankin tapahtui. Mutta Suomesta ei ole mitään näyttöä siitä, että kirkko keskiajalla olisi yrittänyt kitkeä kansanuskomuksia tai esimerkiksi kaatanut pyhiä puita, mitä tapahtui Itämeren etelärannikolla.
Aalto lisää, että ainakin joissakin paikoin myös papit olivat mukana viettämässä Ukon vakkoja, joka oli esikristilliseltä ajalta periytyvä kylvöajan rituaali.
– Minulle tutkijana on tärkeää historiallinen empatia. Jotta pystyin millään tavalla kirjoittamaan keskiajan ihmisen näkökulmasta, halusin edes vähän päästä hänen kenkiinsä, Ilari Aalto sanoo.
Vuosi keskiajan hengessä
Uskomusten monet kerrokset tulevat näkyviin myös Vuosi keskiajan Suomessa -kirjassa (Atena 2023), jonka Ilari Aalto on tehnyt yhdessä puolisonsa, kuvataiteilija Elina Helkalan kanssa. Pariskunta on harrastanut jo pitkään keskiajan elävöittämistä ja osallistunut keskiaikatapahtumiin. Kirjaa tehdessään he seurasivat keskiaikaista vuodenkiertoa askareineen ja juhlapyhineen. He esimerkiksi raivasivat rintamamiestalonsa puutarhaan kolmen neliömetrin kokoisen ruispellon. Jo ennestään siellä kasvoi keskiaikaisten lääkekasvien yrttitarha.
– Olen kyllä iloinen, ettei elantomme ollut tästä kasvimaasta kiinni. Sato jäi laihaksi: ensimmäisenä vuonna maasta nousi viisi kortta. Tänä vuonna sentään jo toistasataa, Aalto kertoo nauraen.
Vaikka satoa ei juuri tullut, kokeilu muistutti siitä, kuinka tärkeää keskiajan talonpojalle oli ajoittaa työt oikein. Se oli heille hengissä pysymisen edellytys, ja siksi vuodenkierron eri hetket ja vaiheet tuntuivat ihan eri lailla merkityksellisiltä kuin nykyään.
Joulua, pääsiäistä ja juhannusta on helppo viettää, koska koko yhteiskunta tekee niin.
Raskaan arkisen uurastuksen vastapainoksi juhlat ja pyhäpäivät olivat tärkeitä. Niihin valmistauduttiin huolella ja niitä vietettiin perusteellisesti. Kirkkovuoden pyhiin liittyi myös tarkkoja paastosääntöjä ja työkieltoja.
Aalto huomasi pian, että keskiaikaisten paasto- ja pyhäpäivien noudattaminen oli välillä hankalaa.
– Joulua, pääsiäistä ja juhannusta on helppo viettää, koska koko yhteiskunta tekee niin. Mutta monia keskiajan talonpojalle tärkeitä juhlapyhiä ei nykyisin vietetä, ja niiden viettäminen ilman yhteisöä oli vaikeaa, vaikka siihen pyrinkin.
Aalto on silti omaksunut muutaman vanhan pyhimyskalenterin päivän rytmittämään omaa vuottaan. Pyhän Henrikin päivänä tammikuussa hän käy vesperissä tuomiokirkossa. Pyhän Ursulan muistopäivänä 21. lokakuuta hän tekee pienen pyhiinvaelluksen Turun suurtorille, jossa keskiajalla sijaitsi Pyhän Ursulan kilta.
Yksi vuoden taitekohta Aallolle on Pyhän Andreaksen päivä 30. marraskuuta.
– Toinen nimeni on Andreas, joten se on siksikin tärkeä päivä. Se on minulle pysähtymisen päivä, josta alkaa jouluun orientoituminen. Vanha sanontakin neuvoo, että ”Antti pyhät aloittaa”.
Testaa tietovisan avulla, kuinka selviäisit keskiajan Suomessa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kuinka selviytyisit keskiajalla? Testaa tietovisalla
Hyvä elämä HengellisyysMikä avuksi ripuliin, keneltä turvaa matkalle? Kenet kirkotetaan ja mitä pitää varoa mätäkuussa? Testaa tietosi ja taitosi tietovisassa, joka pohjautuu Ilari Aallon ja Elina Helkalan tietokirjaan Vuosi keskiajan Suomessa (Atena 2023).
