Saamelaiset kirkkomatkalla reen eteen valjastettujen porojen kanssa. Ajoporoja pitävät Anni ja Tuomas Labba. Kuva on otettu Enontekiöllä 1920-luvulla. Kuva: Juhani Ahola / Suomen Metsästysmuseo, A. E. Järvisen kuvakokoelma
Noitarumpujen hävittäminen oli mieleen kohdistuvaa kolonialismia – totuus- ja sovintokomissio selvitti saamelaisten ja kirkon suhdetta
1800-luvun puolivälissä saamelaisten ja kirkon suhteessa tapahtui käänne, kun kirkko alkoi suhtautua myönteisesti saamen kielten käyttöön. 1970-luvulla heräsi ajatus kirkon ”saamelaiskysymyksen” selvittämisestä.
Kristillistäminen on vaikuttanut syvällisesti saamelaisten kulttuuriin. Kirkon käännytystyössä oli kyse Saamenmaahan kohdistuneesta kolonialistisesta haltuunotosta, jolle on tyypillistä alkuperäisväestön omien rakenteiden syrjäyttäminen. Tämä käy ilmi valtioneuvoston asettaman saamelaisten totuus- ja sovintokomission julkaisemasta erillisselvityksestä, jonka on laatinut Suomen ja Pohjois-Euroopan historian dosentti Ritva Kylli.
Kristinuskoa levitettiin saamelaisten asuinalueelle 1500-luvulta alkaen yhtä aikaa kaivostoiminnan eli luonnonvarojen haltuunoton ja etelästä tulevan uudisasutuksen kanssa. Samalla määräysvalta saamelaisten elämää koskevissa päätöksissä siirtyi maallisen ja kirkollisen vallankäytön keskuksiin.
– Kyseessä ei ollut yhdensuuntainen vyöryvä voima, jossa sorretut uhrit jäivät avuttomina itsevaltaisten kirkonmiesten armoille. Vaikka kristinusko ja kirkko muuttivat saamelaisten kulttuuria hyvin syvällisellä tavalla, saamelaiset olivat kohtaamistilanteissa myös aktiivisia toimijoita, jotka osallistuivat omalla työllään kristinuskon edistämiseen, Kylli sanoo.
Erillisselvitys Saamelaisten ja kirkon suhde Suomessa luo katsauksen saamelaisten ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisiin suhteisiin kristillisen käännytystyön alkuvaiheista lähtien. Kyllin mukaan saamelaisten ja kirkon suhteessa on ollut läpi vuosisatojen suurta vaihtelua ja tempoilevuutta.
Jotkut papit suhtautuivat saamen kielen käyttöön hyvinkin kannustavasti. Kuitenkin vielä 1800-luvun alkupuolella saamenkielisiä vanhempia pakotettiin sakon uhalla opettamaan lapsilleen suomen kieltä.
Mielen kolonisoimisessa yksilö omaksuu kolonialistisen valtajärjestyksen niin perusteellisesti, että näkemys omasta kulttuurista muodostuu jopa negatiiviseksi.
Vuoden 1804 rovastintarkastuksessa päätettiin sakottaa vanhempia, jotka eivät opettaneet lapsiaan lukemaan, ja vuonna 1828 vanhempia, jotka eivät opettaneet lapsiaan puhumaan suomea. Utsjoen kirkkoherra Carl Fredrik Stenbäck ei kuitenkaan halunnut suostua tällaisiin säädöksiin, vaan lisäsi marginaaliin kyseisen pykälän kohdalle, ettei ikinä aikonut panna sitä toimeen.
Kruunu velvoitti papit etsimään saamelaisalueelta mineraaleja
Kun luterilaisen kirkon käännytystyö ulottui Suomen nykyiselle saamelaisalueelle, Suomen nykyinen alue kuului vielä Ruotsin valtakuntaan. Kirkko oli hyvä ase taistelussa väestön alamaisuudesta, koska sen hallinto oli maallista paikallishallintoa paremmin järjestetty ja kirkko vaikutti ihmisten elämään kokonaisvaltaisesti.
Saamelaisalueen kristillistämistä vauhdittivat Ruotsin Lapissa 1630-luvulla tehty Nasafjällin hopealöytö ja sen ympärille pystytetty kaivostoiminta. Myös Suomen Lapin nykyiseltä alueelta pyrittiin etsimään mineraaleja pappien myötävaikutuksella. Vuonna 1749 annetun ohjesäännön mukaan saamelaisalueella toimivien pappien piti etsiä malmeja ja tehdä meteorologisia havaintoja.
Kirkko ja valtio ryhtyivät taistelemaan näyttävästi saamelaisalueen noitia ja heidän keskeisiä työvälineitään rumpuja vastaan. Noaidi eli noita oli saamelaisten uskonnon keskeinen uskonnollinen johtaja. Koska saamelaisten uskontoon ei sisältynyt kirjallisia uskontunnustuksia, noidat olivat merkittäviä uskontoon liittyvien perinteiden säilyttäjiä.
Noitarumpuja oli myös tavallisilla saamelaisperheillä, jotka yrittivät rummun eli kannuksen avulla saada selkoa mieltään vaivaaviin asioihin. Kun kirkon edustajat keräsivät rumpuja pois, he iskivät hyvin konkreettisella tavalla saamelaisten perinteiseen uskomusjärjestelmään.
Osa rummuista päätyi yksityisiin kokoelmiin ja museoihin, mutta osa niistä tuhottiin. Esimerkiksi Enontekiön alueelta ei ole tiettävästi säilynyt yhtään historiallista noitarumpua.
Kirkko kamppaili saamelaisten perinteistä kulttuuria ja maailmankatsomusta vastaan myös oikeuslaitoksen avulla. Monet saamelaiset joutuivat käräjille selvittämään, missä määrin he vielä harjoittivat omaa perinteistä uskontoaan, jota vallankäyttäjät nimittivät muun muassa ”epäjumalattomaksi taikauskoksi”.
– Alkuperäiskansatutkimuksessa on puhuttu niin sanotusta mielen kolonisoimisesta. Siinä yksilö on omaksunut kolonialistisen valtajärjestyksen niin perusteellisesti, että näkemys omasta kulttuurista ja siihen liittyvistä perinteistä muodostuu jopa negatiiviseksi, Ritva Kylli sanoo.
Oulun hiippakunnan silloinen piispa Samuel Salmi esitti saamelaisille anteeksipyynnön helmikuussa 2012. Kuva: Timo Heikkala/Lehtikuva
Laestadius hyödynsi saarnoissaan saamelaisten mytologiaa
Yksi saamelaisten historian merkittävistä kipupisteistä on ollut pääkallojen kaivaminen saamelaisalueen haudoista tutkimustarkoituksiin. Hautausmaiden kaivaminen jatkui vielä 1900-luvun puolella, vaikka inarinsaamelaiset ilmaisivat julkisesti mielipahansa siitä, ettei heidän esi-isiensä annettu levätä rauhassa.
Aiheeseen liittyviä arkistoaineistoja tutkineen Erva Niittyvuopion mukaan pääkalloja kaivettiin Inarijärven hautausmaasaaresta 1930-luvulla tuomiokapitulin siunauksella. Kirkko rikkoi siis asiassa tietoisesti hautarauhaa. Inarin kirkkoherran Tuomo Itkosen uskotaan taipuneen sallimaan kaivaukset, koska hän sai sillä tavoin rahoituksen saamenkielisen aapisen julkaisuun.
Lestadiolaisuus ei hyväksynyt saamelaisia tarinoita maahisista ja noidista. Se tuomitsi joiun saatanan ulinaksi, joka oli syntynyt silloin, kun jumala ajoi tottelemattoman enkelin luotaan.
1800-luvun puolivälissä saamelaisten ja kirkon suhteessa tapahtui dosentti Ritva Kyllin mukaan käänne parempaan.
Vuodesta 1849 alkaen papit saivat Utsjoella ja Inarissa palkanlisää saamen kielen taidostaan, ja tämän jälkeen käytännössä kaikki seuraavien vuosikymmenten papit opiskelivat saamen kieltä. Osa papeista ryhtyi myös saamentamaan keskeistä kristillistä kirjallisuutta seurakunnissaan puhutuille saamen kielille. Vuonna 1851 perustetun Oulun hiippakunnan piispoista monet ovat suhtautuneet myönteisesti saamen kielten käyttöön seurakuntatyössä.
1800-luvun jälkipuolella Utsjoen rippikoululaisilla oli mahdollisuus valita, halusivatko he opetusta mieluummin saamen vai suomen kielellä. Enontekiössä saamelaisten kristilliseen kasvatukseen ei sen sijaan panostettu 1800-luvulla vastaavalla tavalla.
Suomen luterilainen kirkko tavoitti huonosti Enontekiön poronhoidolla eläviä saamelaisia. Sen sijaan he pääsivät kokemaan naapuriseurakuntansa Ruotsin Lapin Kaaresuvannon kirkkoherrana toimineen Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) nostattaman kristillisen hurmoksen.
Saamensukuisena pappina Laestadius osasi ottaa saamelaisten kuulijoidensa ajatusmaailman huomioon, ja hän hyödynsi saarnoissaan saamelaisten vanhaa mytologiaa ja luontovertauksia.
Lestadiolainen synnintunto jätti monen saamelaisen mieleen kipeän jäljen
Teologi Nilla Outakosken mukaan lestadiolaisuus oli ensimmäinen kristillisyyden muoto, joka todella onnistui tunkeutumaan saamelaisten ajatusmaailmaan saakka. Lestadiolaisuuden on myös katsottu lujittaneen saamen kielen asemaa kristillisen ilmaisun kielenä.
Toisaalta lestadiolaisuuden voimistuminen saamelaisalueella johti joikauksen vähenemiseen. Herätyksen kokeneet Lapin asukkaat alkoivat suhtautua joikaamiseen kielteisesti, koska joikaaminen liitettiin liialliseen alkoholin juomiseen, syntisyyteen ja kadotukseen.
Kielteisen ilmapiirin vuoksi monet saamelaiset eivät enää uskaltaneet joikata ainakaan julkisesti, minkä vuoksi joikuperinne hävisi monilta alueilta 1900-luvulle tultaessa. Lestadiolaisuuteen liittyi monissa tapauksissa myös ihmisiä traumatisoinut voimakas synnintunto, joka jätti monen saamelaisen mieliin kipeitä muistoja.
Saamelainen kirjailija Kirste Paltto (s. 1947) on arvioinut, että lestadiolainen liike tuomitsi saamelaiset yksiselitteisesti: ”Lestadiolaisuus ei hyväksynyt saamelaisia tarinoita maahisista ja noidista. Se tuomitsi joiun saatanan ulinaksi, joka oli syntynyt silloin, kun jumala ajoi tottelemattoman enkelin luotaan.”
Oulun hiippakunnan nykyinen piispa Jukka Keskitalo on korostanut, että näkemys joiun synnillisyydestä ei edusta kirkon kantaa: ”Jos joskus historiassa on tällaisia ajatuksia pappienkin suulla esitetty, niin ne eivät edusta kirkon tai Oulun hiippakunnan nykyistä ajattelua.”
Saamelaisia kirkkopäiviä vietettiin Inarissa elokuussa 2021. Kuva: Matti Vuorma
2000-luku on tuonut merkittäviä edistysaskelia – ja kirkosta eroamisia
Vaikka monet papit ovat historian aikana suhtautuneet saamelaisen kulttuurin piirteisiin kulttuurisensitiivisesti, monet saamelaiset ovat kokeneet, ettei heidän kulttuurinsa ole kelvannut suomalaiselle papistolle.
Tilanne alkoi muuttua 1900-luvun jälkipuolella, ja 1970-luvulta lähtien alkuperäiskansojen lisääntynyt aktivismi ja saamelaisten uudenlainen kansallinen itsetietoisuus ovat heijastuneet myös kirkon toimintaan. Kun kirkossa tiedostettiin, että YK:n ihmisoikeusjulistuksessa vaadittu kielellisten ja kansallisten vähemmistöjen tasavertaisuus ei toteudu saamelaisten kohdalla, syntyi ajatus kirkon ”saamelaiskysymyksen” selvittämisestä.
2000-luvulla kirkon ja saamelaisten suhteissa on tapahtunut useita merkittäviä edistysaskelia. Samaan aikaan kirkkoon kuuluvien määrä on kuitenkin vähentynyt saamelaisalueen seurakunnissa. Enontekiön kirkkovaltuuston jäsen Nils-Henrik Valkeapää arvioi vuonna 2017, että suunta oli parempaan, mutta kirkko ei kiinnostanut saamelaisia, koska se oli aina syrjinyt heitä.
Vuonna 2008 kirkolliskokous perusti saamelaistyön sihteerin viran, jota Erva Niittyvuopio ryhtyi hoitamaan. Helmikuussa 2012 Oulun hiippakunnan silloinen piispa Samuel Salmi esitti saamelaisille anteeksipyynnön Inarissa saamelaisten kansallispäivänä järjestetyssä seminaarissa. Vuonna 2018 kirkolliskokous hyväksyi uuden pohjoissaamenkielisen raamatunkäännöksen, jonka arvioitiin vahvistavan saamelaista jumalanpalveluselämää, kieltä ja kulttuuria.
Vuonna 2023 Kirkon ja saamelaisten historiallisiin suhteisiin liittyviä jännitteitä ryhdyttiin purkamaan Saamelaiset kirkossa -hankkeessa, joka on itsenäinen ja erillinen valtion ja saamelaisten välisestä totuus- ja sovintokomissiosta. Hankkeen loppuraportti julkaistiin tammikuun lopussa, ja hanke päättyy 8. toukokuuta 2025 Turun tuomiokirkossa järjestettävään päätösjumalanpalvelukseen.
Valtioneuvoston asettaman totuus- ja sovintokomission on tarkoitus luovuttaa loppuraporttinsa suosituksineen pääministerille tämän vuoden lopulla.
Artikkeli perustuu dosentti Ritva Kyllin selvitykseen Saamelaisten ja kirkon suhde Suomessa. Selvitys on luettavissa Valtioneuvoston sivulla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Teologi Helga West yllättyi tutkiessaan kirkon ja saamelaisuuden suhdetta – ”Todellisuus oli murskata minut”
Hengellisyys Hyvä elämäSaamelaisten kristillistäminen tuhosi ison osan saamelaista kulttuuria. Silti Helga Westiä kiinnostaa sovinnon mahdollisuus.
