null Teologi Helga West yllättyi tutkiessaan kirkon ja saamelaisuuden suhdetta – ”Todellisuus oli murskata minut”

Kun Helga West alkoi opiskella teologiaa Helsingissä, hän ymmärsi, ettei kirkon ja saamelaisuuden suhde ole ollut ongelmaton. Saamelaisilla itselläänkin on aiheesta liian vähän tietoa.

Kun Helga West alkoi opiskella teologiaa Helsingissä, hän ymmärsi, ettei kirkon ja saamelaisuuden suhde ole ollut ongelmaton. Saamelaisilla itselläänkin on aiheesta liian vähän tietoa.

Hengellisyys Hyvä elämä

Teologi Helga West yllättyi tutkiessaan kirkon ja saamelaisuuden suhdetta – ”Todellisuus oli murskata minut”

Saamelaisten kristillistäminen tuhosi ison osan saamelaista kulttuuria. Silti Helga Westiä kiinnostaa sovinnon mahdollisuus.

Pyhäkoulussa Utsjoen Karigasniemessä piti rukoilla ennen välipalaa. Helga West eli Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga muistaa, kuinka hän laittoi kädet pöydän alle, muttei ristinyt niitä.

– Se ei ollut vastarintaa vaan sitä, että en ihan tiennyt, mistä siinä kaikessa on kyse. Olin ehkä hämmentynyt uskonnollisesta kielestä ja muusta.

Kun West vuosia myöhemmin pohti tulevaisuuttaan, hän huomasi, ettei edelleenkään tiennyt uskosta niin paljon kuin olisi halunnut.

– Lukiossa olin kiinnostunut ihan kaikesta. Olin stipendihirmu, mutta samalla tajusin, kuinka vähän ymmärsin uskontojen maailmaa. Lukion anti ei ollut riittävä. Koin, etten ymmärrä, mitä Raamattu ja Pyhä Kolminaisuus ovat.

Helga West haki ja pääsi teologiseen tiedekuntaan ja muutti Helsinkiin. Nyt hän on teologian maisteri ja tekee väitöskirjaa luterilaisen kirkon ja saamelaisten välisistä sovintoprosesseista Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Opinnot ja tutkimus ovat vieneet suurten kysymysten äärelle. Kuinka saamelaisten kristillistäminen vaikutti saamelaisiin? Entä onko siihen liittynyt kulttuurin tuhoaminen enää sovitettavissa?

”En ymmärrä, kuinka olin onnistunut olemaan niin pihalla”

Helga West varttui Tenojoen varrella Outakosken kylässä, joka kuuluu Utsjoen kuntaan. Hän kuvailee lapsuutta elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Oli Keski-Pohjanmaalta kotoisin oleva suomalainen äiti, saamelainen isä, paljon sisaruksia. Kyläkoulussa puhuttiin kahta kieltä, suomea ja pohjoissaamea, mutta lapsen ei tarvinnut miettiä, kuka on mitäkin.

– Olen onnekasta sukupolvea, sillä sain käydä kouluni Outakoskella. Sittemmin kyläkoulu lakkautettiin ja oppilaat siirrettiin isompaan kouluun. Vaikka olen ollut puolet elämästäni poissa Saamenmaalta, koen, että saamelaisyhteisö on se, jossa olen varttunut ja joka on minut kasvattanut, West kertoo.

Kirkko ja kristilliset arvot olivat perheessä läsnä jo senkin vuoksi, että äiti työskenteli tuolloin diakonissana. Myös saamelainen mummi oli harras kristitty. Myöhemmin Westin äiti on opiskellut papiksi.

Vasta opiskeluvuosinaan Helga West ymmärsi, ettei kirkon ja saamelaisuuden suhde ole ongelmaton. Tunne syveni, kun West alkoi tehdä gradua norjansaamelaisen Tore Johnsenin saamelaisesta teologiasta. Siinä pyritään sovittamaan yhteen kristillistä uskoa ja saamelaista uskomusmaailmaa.

Johnsenin ajattelussa ympäristöllä on keskeinen rooli. Johnsen korostaa, että koko luomakunta kaipaa lunastusta, ei vain ihminen, ja kristityn on kuunneltava luontoa. Luontoon liittyvät raamatunkohdat ovat tärkeitä.

Helga Westin parhaillaan työn alla oleva väitöstutkimus keskittyy sovinnon tekemiseen, mutta tutkimustyö lähti liikkeelle saamelaisten kristillistämiseen liittyvistä perusasioista. Historiaan tutustuminen oli niin rankkaa, että West tunsi välillä kaipaavansa teologista debriefingiä.

– Todellisuus oli murskata minut. En ymmärtänyt, miten olin onnistunut olemaan niin pihalla niin kauan. Koulussa saamelaisten kristillistämisen historiaa ja siihen liittyviä haavoja ei käsitellä, vaan niistä ollaan tietämättömiä. Myös saamelaiset itse ovat, West sanoo.

Helga Westin asussa on saamelaiskoru, risku, jossa on Maria-monogrammi.

Helga Westin asussa on saamelaiskoru, risku, jossa on Maria-monogrammi.

Kansa, joka piti pelastaa ja sivistää

Saamelaisten kristillistäminen alkoi 1500-luvulla osana katolisen kirkon lähetystyötä. Helga West luonnehtii lähetystyön katolista varhaisvaihetta melko järjestäytymättömäksi.

Seuraavina vuosisatoina kristillistäminen jatkui laajamittaisempana. 1600-luvulla ortodoksinen lähetystyö oli Westin mukaan sallivampaa kuin luterilainen pietismi, jota hän kuvailee ”tosi kovakouraiseksi”.

1800-luvulle tultaessa saamelaisten hengellisyydestä ja kulttuurista oli tuhoutunut paljon. Westin mukaan useimmat saamelaisetkaan eivät ymmärrä, kuinka isosta asiasta puhutaan ja mitä kaikkea on menetetty.

– Jotta voisimme ymmärtää historiaa ja sitä, miten sellainen järkyttävä filosofis-ideologinen mullistus tapahtui, meidän pitäisi palata 1600-luvulle, West sanoo.

– Kristillistäminen tuhosi melkein kaiken. Se koski sekä maailmankuvaa että hengellisyyden eri ulottuvuuksia. Tuhottiin pyhät paikat eli seidat, rummut, nimijärjestelmä. Myös joikua yritettiin kitkeä.

Westin mukaan lähetystyöntekijät eivät kyenneet tunnistamaan sitä, että saamelaisilla oli oma yhteiskuntarakenteensa, ympäristöfilosofiansa ja symbolijärjestelmänsä. Saamelaiset nähtiin villeinä, jotka piti pelastaa ja sivistää. Vaikka taustalla saattoi olla myös hyvää tarkoittavia ajatuksia, ymmärrys saamelaisten kulttuurista oli olematonta.

West kuitenkin lisää, että poikkeuksiakin oli: jotkut lähetystyöntekijät pitivät käännyttämisen menetelmiä turhan kovina ja ajattelivat, että heidän pitäisi opetella saamea eikä saamelaisten suomea.

Kristillinen lähetystyö toi saamelaisten elämään myös asioita, jotka eivät olleet yksiselitteisesti haitaksi.

– Kristinusko pakotti saamelaiset kouluun ja lukemaan. Jotkut kirkonmiehet edistivät saamelaiskulttuurin ja kielten kirjallistamista. Myöhemmin Lars Levi Laestadiuksen raittiuspuheet säästivät perheitä alkoholismilta, West luettelee.

West huomauttaa myös, että osa saamelaisen kulttuurin tuhoutumisesta ei liity pelkästään kristillistämiseen vaan modernisaatioon ja muihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja aatteisiin.

Saamelaisuus on sopinut huonosti yhtenäisen valtion ja kansan ihanteeseen: saamelaiset ovat montaa eri kieltä puhuva kansa neljän valtion alueella.

Saamelaista seuraväkeä. Ajoittamaton kuva Utsjoelta. Kuva: Antti Hämäläinen / Museovirasto.

Saamelaista seuraväkeä. Ajoittamaton kuva Utsjoelta. Kuva: Antti Hämäläinen / Museovirasto.

Seitapaikkojen tuhoaminen loi riitoja

Joidenkin saamelaisuuteen liittyvien piirteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen oli kristillisille lähetystyöntekijöille ja papeille erityisen vaikeaa.

– Kova pala purtavaksi olivat esimerkiksi suhteet esivanhempiin. Saamelaiset ajattelivat, että ihminen alkaa kuoleman jälkeen elää kuolleiden elämää. Hän menee maanaliseen maailmaan ja tekee sieltä comebackeja eli palaa hetkeksi meidän todellisuuteemme, Helga West selittää.

Edellisiä sukupolvia kunnioitettiin antamalla lapsille heidän nimiään. Nimet toimivat siteenä sukupolvien välillä ja niiden uskottiin tuovan mukanaan hyviä ominaisuuksia.

Osa papeista ei hyväksynyt saamelaisen nimen antamista kastettaville lapsille. Joissakin saamelaisyhteisöissä tähän reagoitiin luomalla uusia perinteitä.

– 1800-luvulla kävi ilmi, että kun kirkossa oli vietetty kastejuhlaa, jotkut palasivat omaan yhteisöönsä, jossa kaste ikään kuin pestiin pois. Lapselle annettiin saamelainen nimi, jota käytettiin omassa yhteisössä.

Kristillistäminen tuhosi melkein kaiken.

Myös saamelaisten vuorovaikutteinen luontosuhde tuotti päänvaivaa papeille ja lähetystyöntekijöille. Vuorovaikutus tapahtui seitojen eli pyhien paikkojen kautta. Ne olivat muusta ympäristöstä poikkeavia kohtia luonnossa: kiviä, kallioita, puita, lähteitä ja järviä.

– Papit halusivat tietää, missä seidat sijaitsivat, ja saamelaisia pyydettiin tuhoamaan nuo paikat. Jotkut saamelaiset ajattelivat, että niin ei voi tehdä, toiset taas ajattelivat, että ehkä uusi usko tuo paljon hyvää. Tämä toi riitoja saamelaisyhteisöön, Helga West sanoo.

Tietämättömyys ja vähättely ovat pahinta

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta historiaa voi tutkia, sen voi tunnustaa ja siitä voi oppia. Siksi sovinto kiinnostaa Helga Westiä.

Kyse ei ole vain siitä, että kirkon tai valtion pitäisi pyytää anteeksi saamelaisten kohtelua ja että saamelaisten pitäisi hyväksyä anteeksipyyntö ja unohtaa menneet. Sovinto ei myöskään ole jotakin sellaista, mikä kuitataan kerralla, vaan prosessi, joka jatkuu sukupolvelta toiselle.

On tutkittava, mitä tapahtui ja tunnustettava se. On lisättävä tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten suhteesta kirkkoon ja valtioon eri aikoina.

Helga Westille sovinnosta tulee mieleen ennen kaikkea rauha.

– Sovinto lisää rauhaa ja vähentää jännitteitä yhteiskunnassa. Vaihtoehtoina ovat se, että unohdetaan kaikki, mitä on tapahtunut tai historian hämärtäminen. Asiat voidaan myös jättää käsittelemättä tai kostaa. Mutta mikä lisäisi myötätuntoa, West kysyy.

Tämän päivän saamelaiset kärsivät Westin mukaan ennen kaikkea tietämättömyydestä ja siitä, että historiaa hämärretään ja vähätellään.

– Voi kysyä, mitä hyötyä sovinnosta on, jos saamelaisuudesta ei kerrota kouluissa. Tietämättömyys on vakava asia ja epäoikeudenmukaista kaikkia kohtaan.

Kirkkoon ei kohdistu samanlaista painetta kuin valtioon

Ruotsin ja Norjan luterilaiset kirkot ovat pyytäneet anteeksi tapaa, jolla saamelaiset kristillistettiin. Kirkoissa käynnistettiin niin sanotut sovintoprosessit jo 1990-luvulla.

Vuonna 2016 Ruotsin kirkko julkaisi Vitbokeniksi eli Valkoiseksi kirjaksi nimitetyn artikkelikokoelman, joka tarkastelee Ruotsin kirkon ja saamelaisten välisiä suhteita. Esipuheen artikkelikokoelmaan laati arkkipiispa Antje Jackelén, joka kuvaa saamelaisten kristillistämistä kolonialistiseksi sorroksi.

”Kun olemme hylänneet saamen kansan, olemme hylänneet itsemme ja Jumalan”, arkkipiispa kirjoittaa.

Suomen hallitus käynnisti vuonna 2017 saamelaisten asioita koskevan totuus- ja sovintokomission valmistelun. Siitä on seurannut muun muassa kuulemiskierroksia, joilla koottiin saamelaisten kokemuksia esimerkiksi asuntolakouluista.

– Kuulemisraportissa tulee esiin aika raflaavia juttuja. Kirkolta ei kuitenkaan ole vaadittu anteeksipyyntöä. Vaikuttaa siltä, että luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon ei kohdistu samanlaista painetta kuin valtioon, Helga West sanoo.

Hän arvelee tämän johtuvan siitä, että saamelaisuuden ja kirkon ongelmallinen historia ei ole kaikkien tiedossa. Sen sijaan saamelaisten suhde valtioon on ollut viime vuosina pinnalla.

– Keskustelu sovinnosta ei ole vielä kunnolla alkanut Suomessa, Helga West arvioi.

– Keskustelu sovinnosta ei ole vielä kunnolla alkanut Suomessa, Helga West arvioi.

Suomessakin on kuultu kirkollinen anteeksipyyntö. Oulun silloinen piispa Samuel Salmi osallistui vuonna 2012 Saamelaiset kirkossa -seminaariin Inarissa. Salmi pyysi anteeksi kirkon suhtautumista saamen kieliin ja kulttuuriin sekä rotuopillisiin tutkimuksiin, joiden nimissä avattiin saamelaisten hautoja.

– Salmi on itse sanonut, että hän puhui silloin koko kirkon suulla, Helga West sanoo.

Salmen ohella West kiittää pioneerityöstä kirkon saamelaistyön sihteeriä ja pappia Erva Niittyvuopiota, joka on raivannut tilaa saamelaisteologiselle keskustelulle.

Piispa Salmen anteeksipyynnön jälkeen kirkon ja saamelaisten välinen sovintoprosessi ei ole Westin mukaan edennyt juuri lainkaan.

– Keskustelu sovinnosta ei ole vielä alkanut Suomessa. Aika ei ole ollut kypsä, hän toteaa.

Ulkopuolinen olo teologisessa tiedekunnassa

Teologisessa tiedekunnassa Helga West on usein tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Kirkkohistorian luennoilla ei puhuttu saamelaisten historiasta mitään, ja monet muutkin vähemmistöt loistivat poissaolollaan. Havainto sai Westin miettimään, kenen historiaa meille kerrotaan.

– Saamelaisten historia tuppaa jäämään pois. Se saa kysymään, onko se sattumaa vai systemaattista.

West ehti opiskella teologiaa useita vuosia ennen kuin hänelle selvisi, että saamelaisuuteen liittyvä teema voisi sopia gradun tai väitöskirjan aiheeksi. Vieläkin hän tuntee ulkopuolisuutta sellaisina hetkinä, kun keskustelu lähestystyöstä kääntyy alistamisen ja kärsimyksen problematiikkaan.

– Tätä keskustelua ei ole pystytty tuomaan Suomeen. On helpompi osoittaa Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa ja sitä, mitä siellä on tehty.

Tietämättömyys on vakava asia ja epäoikeudenmukaista kaikkia kohtaan.

Ulkopuolisuuden hetkinä West on yleensä pysynyt hiljaa.

– Ei ole minun velvollisuuteni alkaa opettaa.

West lisää kuitenkin, että suunta on muuttumassa. Herkkyys sekä saamelaisia että muita vähemmistöjä kohtaan on lisääntynyt. Äänet, joita ei aikaisemmin kuultu, alkavat kuulua.

West toivoo, että tulevaisuudessa saamelaiset eivät enää olisi ”eksotisoituja objekteja”, vaan heidät tunnustettaisiin omaksi kansakseen, jolla on omat erityispiirteensä ja jonka kertomukset halutaan kuulla.

Oman tutkimuksensa hän toivoo lisäävän ymmärrystä.

– En ajattele aamuisin, että lähdenpä tästä auttamaan kansaani, vaan tämä on ihan puhdasta kiinnostusta tutkimuksen tekemistä ja tiedeyhteisöä kohtaan. Sovinto, se vaanii minua joka päivä. Mutta se on sellaista hyvää vaanimista.

Helga West oli mukana alkuperäiskansoihin kuuluvien kristittyjen kokouksessa Uudessa-Seelannissa 2018. Kuvassa myös Norjan kirkon saamelaistyön sihteeri Risten Turi, Norjan kirkon pappi Hanne Punsvik Øygard sekä kaksi maorinaista. Alkuperäiskansojen kokemukset ovat samantapaisia kaikkialla. Kuva: Helga Westin kotialbumi.

Helga West oli mukana alkuperäiskansoihin kuuluvien kristittyjen kokouksessa Uudessa-Seelannissa 2018. Kuvassa myös Norjan kirkon saamelaistyön sihteeri Risten Turi, Norjan kirkon pappi Hanne Punsvik Øygard sekä kaksi maorinaista. Alkuperäiskansojen kokemukset ovat samantapaisia kaikkialla. Kuva: Helga Westin kotialbumi.

Pahana pidetty joiku ja piispat saamelaisuuden asialla – historiassa ollut monenlaisia vaiheita

– Luterilaisen kirkon ja saamelaisuuden suhde on moniulotteinen ja usein jompikumpi puoli unohtuu, sanoo Oulun yliopiston saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola.

Kristillistäminen tuhosi saamelaiskulttuuria, mutta Lehtola on omassa tutkimustyössään törmännyt myös aivan toisenlaisiin esimerkkeihin erityisesti 1800- ja 1900-luvuilta. Esimerkiksi Kuopion piispa, myöhemmin arkkipiispaksi valittu Gustaf Johansson (1844–1930) sekä Kuopion ja Oulun piispana toiminut Juho Rudolf Koskimies (1859–1936) levittivät innostusta saamen kieleen ja kulttuuriin. Johansson vieraili ensimmäisenä piispana Inarissa ja Utsjoella vuonna 1886 ja opetteli kieltä niin hyvin, että pystyi toimittamaan messun pohjoissaameksi kymmenen vuotta myöhemmin. Utsjoen kirkkoherra Anders Andelin (1809–1882) opiskeli saamen kieliä, käänsi joukon uskonnollisia kirjoja saameksi ja julkaisi kielioppeja Suomen saamelaiskielistä.

Meidän aikamme kirkollisista johtajista Lehtola nostaa esiin Oulun entisen piispan Samuel Salmen. Lehtola pitää Salmen vuonna 2012 saamelaisille esittämää anteeksipyyntöä merkittävänä keskustelunavauksena. Jo ennen anteeksipyyntöä kirkkoon perustettiin saamelaistyön sihteerin virka sekä saamelaistyön neuvottelukunta, joka tukee saamelaisten parissa tehtävää työtä ja pitää yllä yhteyksiä muihin Pohjoismaihin. Professori Lehtola toimii tällä hetkellä kirkon saamelaistyön neuvottelukunnan puheenjohtajana.

– Kirkon saamelaistyössä saamen kielen rooli on ykkösasia. Valmistelemme parhaillaan selvitystä siitä, millä muulla tavoin saamelaisten kulttuuria voisi tukea ja ottaa huomioon, Lehtola kertoo.

Työ ei ole helppoa, sillä saamelaiset ovat maantieteellisesti hajallaan. Saamelaistyön pappi työskentelee Inarin seurakunnassa, mutta palvelee myös muualla asuvia saamelaisia.

Vaikka saamen kielten asema kirkossa on kohentunut, kulttuurisia yhteentörmäyksiä tulee esiin ajoittain. Huhtikuussa uutisoitiin, kuinka saamelaisen muusikon Wimme Saaren ja jazz-muusikko Tapani Rinteen yhteiskonsertti Sippolan kirkossa Kouvolassa oli päätetty torjua. Kirkkoherra arveli, ettei musiikki olisi sopusoinnussa kirkon sanoman kanssa. Myöhemmin kirkkoherra päätti, että konsertti voidaan järjestää. Saari esitti konsertissa saamenkielisiä virsiä sekä eläin- ja tunturijoikuja. Veli-Pekka Lehtolan mielestä tällaiset tilanteet ovat nykyään harvinaisia yksittäistapauksia.

– Eivät tällaiset asenteet silti vielä katoa. Varmasti vastaavanlaisista tapauksista uutisoidaan vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin.

Helsinki on myös saamelaisten kaupunki

– Saamelaisia asuu Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Saamelaiset ovat EU-alueen ainoa alkuperäiskansa.

– Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, koltansaamea ja inarinsaamea.

– Kaikkiaan saamelaisia on 75 000–100 000. Heistä noin 10 000 asuu Suomessa.

– Suurin osa saamelaisista asuu nykyään perinteisten saamelaisalueiden ulkopuolella. Helsingissä asuu noin tuhat saamelaista, enemmän kuin missään muussa Suomen kunnassa.

– Pasilan peruskoulussa aloitti syksyllä 2018 suomi-saame-luokka. Päiväkoti Susannassa Pasilassa on saamenkielinen ryhmä.

– Saamelaisten asema kirjattiin Suomen perustuslakiin vuonna 1995. Alkuperäiskansana saamelaisilla on oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan sekä siihen kuuluvia perinteisiä elinkeinojaan.

– Vuodesta 1996 lähtien saamelaisilla on ollut kotiseutualueellaan kieltään ja kulttuuriaan koskeva perustuslain mukainen itsehallinto. Saamelaisten itsehallintoon kuuluvia tehtäviä hoitaa Saamelaiskäräjät, saamelaisten parlamentti.

– Suomi ei ole ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön (ILO) alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta nro 169, koska kysymys saamelaisten maaoikeuksista on yhä selvittämättä.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.