Onko liberaali usko kehittyneempää kuin konservatiivinen? Tutkijat yrittivät pitkään selvittää kaavaa, jonka mukaan yksilön usko kehittyy – mutta vastaan tuli pulma

Onko liberaali usko kehittyneempää kuin konservatiivinen? Tutkijat yrittivät pitkään selvittää kaavaa, jonka mukaan yksilön usko kehittyy – mutta vastaan tuli pulma

Ihmisen usko kehittyy tiettyyn pisteeseen asti keskimäärin samoja polkuja, kertoo uskon kehitystä tutkinut uskontokasvatuksen professori Antti Räsänen. Sen jälkeen tutkijat joutuvat vaikeuksiin.

Jos kaikki on hyvin, elämä on ensin lämmintä mössöä.

Sanotaan blöö, äy-väy-väy ja byää. Vähitellen aletaan sanoa myös äiti, isi ja hauva. Sitten jossain välissä, jos termi kuuluu perheen sanastoon, sanotaan Jumala.

Pikkulasten uskonnollisuudessa fantasia ja todellisuus sekoittuvat iloisesti. Jumala saa piirteensä pitkälti vanhemmilta tai muilta tutuilta aikuisilta.

Yhdysvaltalainen teologian professori James W. Fowler totesi, että ihminen astuu ensimmäiselle eli intuitiivis-projektiiviselle uskon tasolle yleensä parivuotiaana.

Vuonna 2015 kuollut Fowler oli yksi uskontopsykologian isoja nimiä 1980-luvulta alkaen. Tuohon aikaan käytännöllisen teologian tutkijat perehtyivät innoissaan esimerkiksi sveitsiläisen psykologin Jean Piaget’n malliin lapsen kognitiivisen kehityksen vaiheista ja yhdysvaltalaisen psykologin Lawrence Kohlbergin malliin moraalisen arviointikyvyn kehityksestä.

Piaget ja Kohlberg esittelivät selkeärajaiset tasot, jotka seurasivat järjestyksessä toisiaan ja joita pitkin ihminen kehittyi kohti korkeuksia.

Yliopistoteologit olivat uteliaita, kehittyikö myös ihmisen uskonnollisuus samankaltaisten vaiheiden kautta. Olihan selvää, että nelivuotiaan usko erosi 14-vuotiaan uskosta. Myös useiden 40-vuotiaiden usko näytti eroavan teinien uskosta.

Millä perusteella universaali ja liberaali usko olisi kehittyneempää kuin konservatiivinen usko?

Fowlerin mukaan uskon tasoja on kuusi. Intuitiivis-projektiiviselta ykköstasolta polku jatkuu näin:

Kakkostaso on myyttis-kirjaimellinen, jolla ovat useimmat alakouluikäiset lapset. Vanhempien ja uskonyhteisöjen opetukset otetaan kirjaimellisesti eikä vertauskuvia välttämättä tajuta. Selkeys ja oikeudenmukaisuus ovat isoja juttuja.

Kolmostaso on synteettis-konventionaalinen, jonka edustaja on esimerkiksi oikean uskon löytänyt seurakuntanuori. Yksilö omaksuu kaiken kattavan uskonjärjestelmän, jonka kautta hän arvioi maailmaa. Hän ei näe, että hänen oma näkökulmansa on vain yksi monien joukossa.

Jotkut jäävät kolmostasolle, mutta toisilla pakka hajoaa. He jatkavat yksilöllis-reflektiiviselle nelostasolle, usein nuorina aikuisina. Omat uskomukset ja uskonnolliset auktoriteetit kyseenalaistetaan. Moni eroaa kirkosta, jotkut tutustuvat idän uskontoihin, toiset luopuvat uskonnosta tyystin.

Moni jää nelostasolle, mutta toisten ajattelu avartuu entisestään, ja he kiipeävät viidennelle eli konjunktiiviselle tasolle. Siellä he näkevät, että kaikilla edellisillä tasoilla on oma viestinsä. Järjellä on kuitenkin rajansa. Elämä on paradoksaalista ja maailma mysteeri. Nuoruuden uskon symbolit ja kertomukset voivat alkaa taas puhutella, mutta joustavammin kuin ­ennen.

Vielä on kuudes, universaalin uskon, taso, jolla katse siirtyy itsestä poispäin ja myötätunto murtaa kaikki muurit. Tähän guruluokkaan yltävät vain harvat, Fowlerin mukaan ehkäpä sellaiset ihmiset kuin Mahatma Gandhi, äiti Teresa ja Martin Luther King Jr.

Uskonnollisen kehityksen suurteoriaa ei löytynyt – mutta tutkimuksessa selvisi jotain

Noinko se tosiaan menee?

– Noh, naurahtaa Helsingin yliopiston uskontokasvatuksen professori, teologisen tiedekunnan dekaani Antti Räsänen.

1980-luvun lopulla Räsänen tutki väitöskirjaansa varten James W. Fowlerin kanssa kilpailleen teoreetikon, sveitsiläisen Fritz Oserin,neliportaista kehitysmallia. Oserin perusajatus on sama kuin Fowlerilla: ihmisen uskonnollisuus kehittyy (siinä määrin kuin kehittyy) vaihe vaiheelta ja aina samassa järjestyksessä. Vaiheiden yli ei voi hypätä eikä aiempaan vaiheeseen palata.

– Osallistuin jo ennen väitöskirjaani projektiin, jossa yritimme testata Oserin ja Fowlerin teorioita, Räsänen kertoo.

– Jonkinlaisia trendejä oli nähtävissä, mutta ei mitään aukotonta. Eivät ne teoriat ole mitään universaaleja uskonnollisuuden kehityksen kuvaajia.

Suomalaisissa tutkimuksissa ilmeni, että jotkut pomppivat joidenkin uskonnollisuuden vaiheiden yli, kun taas toiset taantuivat aiempiin vaiheisiin.

Räsäsen mukaan kolmessa vuosikymmenessä on tapahtunut iso muutos. Kehityspsykologisiin teorioihin suhtaudutaan nykyisin viileämmin kuin 1980-luvulla.

– Kyllä ne esitellään opiskelijoille, mutta siinä hengessä, että nämä ovat vain yksiä selitysmalleja, Räsänen kertoo.

– On niissä kuitenkin tietty kova ydin, josta on opittavaa. Tieteen lähtökohtana on oltava jokin malli, minkä mukaan tuloksia ainakin tietyllä todennäköisyydellä ennustetaan.

Uskonnollisen kehityksen lopullinen teoria jäi joka tapauksessa löytämättä. Mitä tulee Fowlerin ja Oserin malleihin, ne kuvaavat Räsäsen mukaan kohtalaisesti useimpien ihmisten kehitystä jonnekin teini-iän kynnykselle.

Sen jälkeen tutkijat joutuvat vaikeuksiin.

Professori Antti Räsäsen mukaan kehityspsykologisiin teorioihin suhtaudutaan nykyisin viileämmin kuin 1980-luvulla. Kuva: Marianna Siitonen

Professori Antti Räsäsen mukaan kehityspsykologisiin teorioihin suhtaudutaan nykyisin viileämmin kuin 1980-luvulla. Kuva: Marianna Siitonen

Mitä pidemmälle mennään, sitä kauemmas yksilöt erkaantuvat toisistaan

Tapahtuu kuin haulikolla ammuttaessa: ensin kaikki haulit lentävät tiiviissä sumpussa. Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä kauemmas yksilöt erkaantuvat toisistaan.

Kirkon piireissä harmitellaan usein, että nuoret tykkäävät riparista ja hakeutuvat isosiksi, mutta aikuisille on vaikeampi järjestää ohjelmaa.

Haulikkovertaus selittää asiaa osaltaan: mitä enemmän ihmisillä on erilaisia uskonnäkemyksiä, sitä vaikeampi heitä on puhutella.

– Tämä on kirkon ydinkysymyksiä nykymaailmassa: miten nämä sirottuneet haulit, aikuiset ihmiset, voivat tulla samaan yhteisöön ja tuntea olevansa kotonaan? Antti Räsänen sanoo.

James W. Fowlerin mukaan yksilöiden lisäksi myös yhteisöt kuuluvat uskonkehityksessä eri tasoille. Niinpä esimerkiksi selkeärajainen ja joustamaton kolmostason yhteisö ei siedä jäsenistössään sen enempää skeptisiä nelosia kuin avarakatseisia vitosia.

– Yhteisö haluaa säädellä myös yksilöiden ajattelutapoja. Mitä ahdaskatseisempaa uskonyhteisöä katsoo, sitä paremmin tämä tuntuu pitävän paikkansa.

Tässä on päällimmäinen syy, miksi Räsänen tutkii nykyään mieluummin uskonnollisia yhteisöjä kuin yksilöiden uskoa. Yksilöitä on loputtomasti, mutta yhteisöt ohjaavat heitä samanlaisille urille.

Usko kiinnostaa lapsia ja nuoria, mutta ei aikuisia – miksi?

Jo väitöskirjaansa tehdessään Antti Räsänen havaitsi, että lapset ja nuoret ovat usein kiinnostuneita uskonnosta, ja ripari-ikäisillä maailmankatsomuksen pohdintaan voi tulla vielä ylimääräinen buusti. Valtaosalla aikuisista kiinnostus kuitenkin hiipuu.

– Hyvin pieni joukko väestöstä on enää aikuisena kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. Usko jää elämässä katveeseen, Räsänen selittää.

Mistä se johtuu?

– Sitä on yritetty vuosikymmenet selvittää. Se onkin vaikea kysymys.

Se, mikä minulla oli joskus ollut ja minkä olin hylännyt, tulikin takaisin.

– Professori Antti Räsänen

Yksi syy voi olla se, että nuorten uskonnollinen kehitys kulkee käsi kädessä älyllisen kehityksen kanssa. Ihmisen älyllinen kehitys taas saavuttaa lakipisteensä aikuisuuden kynnyksellä. Voi olla, että sen jälkeen yksilön uskonnollisuuteen alkaakin vaikuttaa enemmän se kulttuuri, jossa hän elää.

– Se voisi selittää jossain määrin, miksi uskonto jää monilla suomalaisilla sivuun, Räsänen sanoo.

– Toki myös elämänvaiheet vaikuttavat, ja kuolemaa lähestyttäessä uskonto alkaa taas kiinnostaa useampia.

Räsäsen mukaan ”voi myös olla ihan kylmästi niin”, että kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla herkkiä uskolle.

– Kaikkien aivojen syövereissä ei ehkä ole suurta tarvetta tällaiselle pohdinnalle.

Antti Räsänenkin voi lopulta puhua vain omasta puolestaan

Yksi hyvä kysymys on vastaamatta: millä perusteella universaali ja liberaali usko olisi kehittyneempää kuin konservatiivinen usko?

Paistavatko James W. Fowlerin mallissa läpi hänen omat ideaalinsa siitä, millaista on hyvä usko?

– Varmasti paistavat, Antti Räsänen toteaa.

– Uskon kehitystä kuvaavat mallit ovat aina teologisia kannanottoja.

Se, minkälainen usko on ihanteellista, on siis uskonasia.

– Voi myös kysyä, onko uskonnollisen ajattelun kehitys ylipäänsä tavoittelemisen arvoinen asia, Räsänen tuumii.

– Mielestäni oleellista on, miten ihminen tulee toimeen itsensä ja Jumalansa kanssa. Se riittää. Ei kenelläkään ole mitään pakkoa pyrkiä universaalisuuteen, jos on tyytyväinen muutenkin.

Kun puhutaan siitä, millainen usko on hyvää, Antti ­Räsänen voi loppupeleissä puhua vain omasta puolestaan.

Hän kertoo, että hänen elämänsä vapauttavimpiin kokemuksiin kuuluu se, kun uskon ympyrä alkoi sulkeutua.

– Se, mikä minulla oli joskus ollut ja minkä olin hylännyt, tulikin takaisin. Minun ei tarvitse hylätä vilpitöntä lapsen­uskoa, mutta tulkitsen sitä nyt uudella tavalla. Kaikki tiedot, kokemukset ja pettymykset, jotka olivat kertyneet mukaani elämän matkan varrella, sulautuivat aikaisempaan ja muodostivat kokonaisuuden.

Selvä konjunktiivinen viitosvaihe, myhäilee Fowler-vainaa haudassaan.

Tässä jutussa psykoterapeutti Katriina Järvinen, lauluntekijä Petri Laaksonen ja pappi Kari Kopperi kertovat, miten heidän uskonsa ja hengellisyytensä ovat muuttuneet vuosien varrella.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi