”Ihme voi olla sekin, että näkee jonkun asian toisella tavalla”, sanoo kirjailija Joel Haahtela, joka kulki Athos-vuoren pyhiinvaelluksella hyvin kauas
Kirjailija Joel Haahtela on huomannut, että uskonnosta puhuttaessa eksytään usein sivupoluille. Hänelle kristinusko on iloa, rakkautta ja vapautta.

Kirjailija Joel Haahtela on huomannut, että uskonnosta puhuttaessa eksytään usein sivupoluille. Hänelle kristinusko on iloa, rakkautta ja vapautta.

”Ihme voi olla sekin, että näkee jonkun asian toisella tavalla”, sanoo kirjailija Joel Haahtela, joka kulki Athos-vuoren pyhiinvaelluksella hyvin kauas

Kristinusko on opettanut Joel Haahtelalle, että kaikkea ei tarvitse yrittää hallita itse. Voi nöyrtyä ja kääntyä Jumalan puoleen.

Iltaisin Joel Haahtela vetäytyi luostarin hiljaisuuteen. Oli talvi ja korkealla Pyreneiden vuoristossa oli kylmä. Haahtela tutki vanhoja asiakirjoja luostarin kirjastossa. Hän osallistui hetkipalveluksiin ja aterioi veljien kanssa. Välillä hän keskusteli veli Paulin kanssa.

Kaikki tämä tapahtui Haahtelan työhuoneessa. Kaksi keskeneräistä prosessia kietoutui yhteen. Haahtela kirjoitti katoliseen luostariin sijoittuvaa pienoisromaania Adèlen kysymys (Otava 2019) ja oli liittymässä ortodoksiseen kirkkoon. Kummastakin syystä hän luki paljon hengellistä kirjallisuutta.

– Kirjoittamisesta tuli rinnakkainen todellisuus, jossa saatoin elää hengellistä elämää syvemmin ja ehkä todemmin. Päivät tein kaikenlaisia arkisia asioita, elin elämääni ja kävin muissa töissä, ja tuntui ihanalta, että pääsin aina iltaisin luostarin suojiin, Haahtela kertoo.

– Monet lukemani ja miettimäni vähän abstrakteilta tuntuneet asiat, jotka eivät juuri sillä hetkellä löytäneet kiintopistettä arkisesta elämästä, löysivät merkityksen tarinan maailmasta.

Mies menetyksensä vankina

Adèlen kysymys on Joel Haahtelan yhdestoista kirja. Sen kertojaminä, jotenkin eksyksissä oleva keski-ikäinen mies, tuntuu tutulta Haahtelan aiempaa tuotantoa lukeneille.

– Kaikissa kirjoissani seikkailee jollain tavalla sama henkilö, mutta eri muodoissa ja eri ikäisenä. Ehkä se on joku vierelläni kulkeva rinnakkaisminä. Monien kirjojeni lähtökohtana on päähenkilön kokema menetys. Omaa lapsuuttani leimasivat isovanhempieni kuolemat ja poissaolo. Kirjoittaminen on ollut sen poissaolon, suruntunteen ja menetyksen kuromista umpeen, Haahtela kertoo.

Ortodoksisessa kirkossa Jumalan käsittämätön, sanoittamaton mysteeri tuli minulle henkilökohtaisesti kohdattavaksi.

Adèlen kysymyksen päähenkilö elää Haahtelan mukaan kahdessa ajassa: hän on aikuinen mies, mutta myös pieni poika, joka on kokenut suuren menetyksen ja jäänyt kiinni siihen.

– Hänelle on jäänyt elinikäinen pelko, jota hän koettaa hallita eri tavoin, mutta jossakin vaiheessa omaehtoiselle hallitsemiselle tulee aina rajat vastaan. Kasaantuu kaikenlaista kuormaa, tapahtuu uusia menetyksiä. Kukaan ei lopulta voi hallita elämää.

Luostarissa mies kohtaa toisenlaisen tavan suhtautua pelkoon ja hallitsemisen tarpeeseen. Luostariveljet eivät pakene surua tai pelkoa. Päinvastoin: he ajattelevat niiden olevan ihmiselle hyväksi. Ne auttavat nöyrtymään ja kääntymään Jumalan puoleen.

Sitä Haahtela on itsekin opetellut.

– Olen elänyt melko maallisen ja yksilökeskeisen elämän, johon kuuluu se, että meidän pitää itse yrittää hallita asioita. Hengellinen polku tarjoaa siihen täysin toisenlaisen vaihtoehdon, Haahtela sanoo.

Ortodoksinen kirkko tuntui kodilta

Joel Haahtela kertoo, että hengellisyys on ollut hänen elämässään aina jotenkin läsnä. Hän on ajatellut, että on olemassa jotakin suurempaa kuin tämä aistein havaittava, arkinen maailma, mutta pohtinut mysteeriä lähinnä taiteen kautta.

Muutama vuosi sitten Haahtela istui ravintolassa hyvän ystävänsä kanssa, joka oli liittynyt katoliseen kirkkoon. Ystävä kertoi kiinnostuneensa alkukristityistä, ja sai Haahtelankin ottamaan selvää, mitä historiallisesta Jeesuksesta ja ensimmäisistä kristityistä todella tiedetään. Sitten hän sattui lukemaan Maiju Lehmijoki-Gardnerin kirjan Kristillinen mystiikka, ja se avasi kristinuskoon uuden ulottuvuuden, mietiskelyyn, rukoukseen ja sisäiseen katseluun luottavan katsomisen: kyse ei ole vain rationaalisista faktoista, vaan myös kokemuksesta ja merkityksestä.

Sitten Haahtela alkoi käydä ortodoksisessa kirkossa.

– Tunsin, että se on paikka, jossa sielu lepää. Koin palanneeni kotiin. Siellä Jumalan käsittämätön, sanoittamaton mysteeri tuli minulle henkilökohtaisesti kohdattavaksi.

– Jollekin toiselle se voi tapahtua jonkin muun asian kautta. Ajattelen niin, että kaikkien uskontojen tarkoitus on viedä meidät kotiin. Me olemme kaikki matkalla kohti samaa päämäärää. Kyllähän kirkkoa voi, saa ja pitääkin rakastaa, mutta lopulta kuitenkin kirkko on annettu meille vain työkaluksi, joka johdattaa meitä takaisin Jumalan yhteyteen.

– Kirjoittamalla yritän tuoda ihmisille lohtua ja toivoa ja auttaa heitä saamaan kontaktin omaan sieluunsa, sanoo kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela.

– Kirjoittamalla yritän tuoda ihmisille lohtua ja toivoa ja auttaa heitä saamaan kontaktin omaan sieluunsa, sanoo kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela.

Haahtela on huomannut, että monelle uskonto on lähes synonyymi ahdistukselle, pelolle, säännöille ja pakolle. Se tuntuu hänestä ikävältä, sillä hänelle itselleen ortodoksisuuden kautta avautunut kristinusko merkitsee jotakin aivan muuta: iloa, rakkautta, lämpöä, vapautta, luovuutta, kauneutta, mysteerin kohtaamista.

– Monesti uskontoon liittyvä keskustelu tuppaa eksymään sivupoluille. Esimerkiksi luterilaisessa Suomessa ajatus synnistä tuntuu korostuvan. Se parannus ja mielenmuutos, johon Johannes Kastaja Markuksen evankeliumissa kehottaa, redusoidaan usein joihinkin yksittäisiin synteihin. Kyse on kuitenkin paljon suuremmasta asiasta: kääntymisestä oikeaan suuntaan, sisäisestä kompassista.

Mikä on ihme?

Adèlen kysymyksen päähenkilö on luostarissa tutkiakseen yhdeksänsataa vuotta aiemmin eläneen pyhimyksen tarinaa. Tämä Adèle oli nuori, kaltoinkohdeltu nainen, jonka kerrotaan selvinneen vahingoittumattomana korkeasta pudotuksesta jyrkänteeltä. Oliko kyse ihmeestä?

Toisenlainen, hidas, ihme on se, mikä romaanin päähenkilölle tapahtuu. Kauan sitten elänyt pyhimys kohtaa miehen sisällä olevan pienen, haavoittuneen pojan ja auttaa hänet pois traumaattisista kokemuksista, joihin hän on takertunut.

– Ihmeet voivat olla myös sitä, että ihminen näkee jonkun asian toisella tavalla, salaisuus paljastuu tai verho vedetään asioiden edestä, Haahtela sanoo.

– Kyllä minä uskon, että ihmeet ovat mahdollisia. Pohjimmiltaanhan ihmeisiin uskominen on uskomista Kristuksen ylösnousemukseen, siihen, että kaukana maailman laidalla köyhä nasaretilainen nousi kuolleista ja se oli kosminen tapahtuma, joka muutti maailman peruuttamattomasti. Jos siihen uskoo, ymmärtää, että mikä tahansa on mahdollista.

Sitten Haahtela tarkentaa, että ehkä hänen ei kannattaisi puhua uskomisesta. Sanaan usko liittyy monesti turhaa painolastia ja vaatimuksia. Ehkä olisi parempi puhua luottamuksesta.

– Valistuksen lapsina ajattelemme, että johonkin voi uskoa vasta, kun siitä on tarpeeksi tutkittua tietoa. Tai sitten ajatellaan, että uskon pitäisi perustua johonkin henkilökohtaiseen elämykseen tai näkyyn, Haahtela sanoo.

– Loppujen lopuksi meidän on vain luotettava todistajien ketjuun, joka johtaa kaukaisiin tapahtumiin ja tyhjän haudan äärelle. Siinä joutuu tunnustamaan oman subjektiivisen kokemuksensa rajat ja luottamaan muihin.

Pyhiinvaeltaja Athos-vuorella

Marraskuussa Joel Haahtela oli jälleen luostarissa, tällä kertaa ihan oikeasti. Kreikassa Athos-vuorella hän ja muut suomalaiset pyhiinvaeltajat keskittyivät viikon ajan rukoukseen ja jumalanpalveluksiin. Palvelukset luostarin kirkossa alkoivat kolmelta yöllä. Pimeää kirkkoa valaisivat vain muutamat lampukat. Kun sytytti kynttilän, sen valo tuntui miltei liian kirkkaalta.

Kun Haahtela yöllä piipahti kirkosta ulos, hän näki upean tähtitaivaan. Kirkosta kuului rukousta ja laulua, joka on jatkunut jo yli tuhannen vuoden ajan.

– Se oli kosminen kokemus. Tunsin kulkevani läpi vuosisatojen hyvin kauas.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi