Sekä kristinuskosta että zenbuddhalaisuudesta löytyy kuvauksia vapauttavasta oivalluksesta.
Elä ennen kuin kuolet – valaistuminen ei ole suoritus, sanovat zen-mestarit ja kristilliset mystikot
Zen-mestarit ja kristilliset mystikot antavat etsijälle samanlaisen ohjeen: löydät itsesi, kun päästät irti valheellisesta minuudesta. Traditioissa on kuitenkin myös perustavanlaatuisia eroja.
Pieni tyttö katsoo valoläikkää, joka liikkuu hitaasti lastenhuoneen lattialla. Pölyhiukkaset näyttävät tanssivan äänettömästi auringonvalossa.
Tämä saattaa olla Mitra Virtaperkon elämän varhaisin muisto.
– Ja ihana muisto onkin. Siinä on jotakin äärimmäisen rauhallista, lempeää, hyvää, kokonaista ja tilatonta. Samaan aikaan olen täysin keskittynyt. Nämä sanat ovat kuitenkin vasta myöhemmin annettuja. Kaksivuotiaan lapsen mielessä kaikki oli itsestään selvää, hän sanoo.
Myös Enonkoskella sijaitsevan kodin läheltä löytyvä metsä tarjosi eheyden ja kokonaisuuden kokemuksia. Viisivuotiaana Virtaperko osasi jo tietoisesti hakea metsästä lohtua, kun hänellä oli paha mieli.
Vähitellen sisäisen kokemuksen ympärille tuli sanoja. Niitä Virtaperko löysi kristinuskosta. Teini-ikäisenä hän tutustui kirjastossa Franciscus Assisilaiseen ja muihin kristillisiin mystikkoihin.
Erityisesti 1300-luvulla eläneen tuntemattoman englantilaisen kristityn teos Tietämättömyyden pilvi kosketti Virtaperkoa syvästi. Tänään muisto hymyilyttää häntä.
– Luin Tietämättömyyden pilveä posket hehkuen. Se oli minulle vähän liikaa, niin vahvaa, että melkein en pystynyt lukemaan sitä.
Zen tarjosi konkreettisen tien
Rippikoulun jälkeen Virtaperko toimi isosena Porvoossa, jonne perhe oli muuttanut. Seuraavien kymmenen vuoden ajan hän oli hengellinen etsijä, joka kiersi tutustumassa erilaisiin traditioihin ja kokeili kaikkea mahdollista: kristillisiä retriittejä, vanhoja uskontoja, uususkontoja, kundaliinijoogaa. Mikään ei kuitenkaan tuntunut sellaiselta, johon voisi rehellisesti sitoutua.
Lopulta jokin loksahti kohdalleen, kun Virtaperko löysi itsensä Helsinki Zen Centeristä viitisentoista vuotta sitten.
Zenbuddhalaisuus tarjosi jotakin, mitä hän oli kaivannut: konkreettisen tien sekä apua ja ohjausta ihmisiltä, joilla on kokemusta samasta polusta. Kolme vuotta sitten Virtaperkosta tuli zenbuddhalainen pappi.
– Klassisen musiikin ammattiopiskelijana minulla oli kokemusta sitä, miten välttämätöntä on saada opetusta ja ohjausta. Ajattelin intuitiivisesti, että jotakin sellaista täytyy olla olemassa myös hengellisyydessä. Tämä ei voinut olla pelkästään tunnetta, fiilistä.
Virtaperkon mukaan zen on buddhalaisuuden muodoista vähiten uskonnollinen sanan yleisessä merkityksessä. Tradition lähtökohdat ovat hyvin toisenlaiset kuin kristinuskossa. Zeniin ei liity esimerkiksi ajatusta ainoasta pelastavasta tiestä, joka sulkee toiset uskonnot pois.
– Jos ihminen on kristitty, ateisti, hindu, muslimi tai ties mitä, asia ei liity zenin harjoittamiseen. Jos ihminen harjoittaa zeniä, ihminen harjoittaa zeniä.
Mitra Virtaperkoa viehättää totuuden nälkä, joka välittyy sekä zen-perinteestä että kristillisten mystikkojen teksteistä.
Taolaisesta kokemuksesta kristityksi
Nuoruuden hippivaihettaan elänyt Pekka Yrjänä Hiltunen koki 1960-luvulla voimakkaan tunnetilan, joka osui yksiin Hiltusen tuolloin lukeman taolaisen filosofian kanssa.
Hiltunen koki maailman tapahtumisena, joka koostui kahdesta vastakkaisesta liikkeestä, yinistä ja yangista. Perimmäinen todellisuus avautui kahtia jakautuneen maailman takaa.
Tänään Hiltunen arvelee, että voimakas yhteys kosmokseen saattoi olla kannabispsykoosin oire. Ilman kannabiksen vaikutusta kokemus jatkui noin kuukauden.
Jos ihminen on kristitty, ateisti, hindu, muslimi tai ties mitä, asia ei liity zenin harjoittamiseen.
− Mitra Virtaperko
Sen jälkeen Hiltunen joutui sisäiseen pimeyteen. Taolainen valaistuminen ei tuonutkaan elämään sellaista merkityksellisyyttä, jonka mukaan hän olisi osannut elää.
– Siinä henkisessä hädässä kiinnostuin kristinuskosta. Sen mukaan kosmoksen takaa löytyisi kokoaja, joka haluaa suhteen minuun. Vähitellen löysin omakseni Paavalin ajatuksen, jonka mukaan ”se, joka on Kristuksessa, on uusi luomus”. Oli siis olemassa uusi minuus, joka on ehompi kuin tämä. Ajattelin, että se on ratkaisu, ja sillä tiellä olen edelleenkin, Hiltunen sanoo.
Buddhalaisen hipin juttusilla
Kristinusko ei ole tarjonnut Hiltuselle voimakkaita ”tempaavia kokemuksia”. Sen sijaan usko on avautunut hiljaisena kutsuna, kasvavana sisäisenä vakaumuksena ja tienä, jota seuraamalla löytyy elämää.
Hiltunen työskenteli 1980- ja 1990-luvuilla kymmenen vuotta Thaimaassa Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijänä. Tanskalaisen professori Johannes Aagaardin opastamana hän tutustui uskontodialogiin, jossa kristityt ja buddhalaiset munkit kävivät tasavertaista keskustelua hengellisyydestä.
Uskontodialogin osallistujat keskustelivat hyvässä hengessä, vaikka olivat radikaalisti eri mieltä asioista. Kysymyksiä sai esittää, mutta kiistelemisestä ja käännyttämisestä pidättäydyttiin.
– Tapasin amerikkalaisen oman ikäpolveni hipin, joka oli päätynyt buddhalaiseksi munkiksi. Hänen kanssaan keskusteleminen oli hedelmällistä, koska tulimme kutakuinkin samasta kulttuuritraditiosta. Hän sanoi, että olen niin hyvä jätkä, että synnyn varmaan seuraavassa elämässä buddhalaiseksi.
Kohtaaminen on rehellisyystesti
Toisen tradition kohtaaminen oli niin tärkeä kokemus, että uskontodialogista tuli merkittävä osa Hiltusen elämäntyötä. Hän on muun muassa toiminut kirkkohallituksessa uskontodialogin asiantuntijana ja vetänyt kristillisiä meditaatioita uuden henkisyyden messuilla.
Vuodesta 2013 lähtien Hiltunen on ollut mukana järjestämässä eri uskonnollisten perinteiden yhteisiä meditaatioita Kampin kappelissa. Yhteisen hiljentymisen jälkeen osallistujat kokoontuvat johonkin läheiseen kuppilaan keskustelemaan.
Niissä merkeissä Hiltunen tutustui Mitra Virtaperkoon, joka oli mukana suunnittelemassa meditaatioita syksystä 2015 kevääseen 2016.
Kaikki hengellinen kokemus on inhimillisesti samaa, mutta se, mihin kokemus viittaa, ei ole samaa.
− Pekka Y. Hiltunen
Uskontorajat ylittävä keskusteluyhteys tulee Hiltusen mukaan mahdolliseksi, kun ihmiset kertovat omasta kokemuksestaan eivätkä opistaan. Hiltunen toteaa realistisesti, että avoin hengellinen ja katsomuksellinen vuoropuhelu on ihanne, jonka saavuttaminen ei aina onnistu.
– Dialogi on rehellisyystesti. Se näyttää, kuinka pitkälle osaan perustella itselleni, mitä uskon ja ajattelen. Pääsen myös tunnistamaan, missä argumenttini loppuvat ja mitä teen sen jälkeen. Kuunteleminen on vaikea taito.
Selväjärkinen kilvoitus yhdistää
Zenbuddhalaista meditaatiota ja kristillistä mietiskelyä käsittelevän kirjallisuuden harrastaja huomaa pian, että itäisellä ja läntisellä uskontotraditiolla on paljon yhteistä.
Kumpikin antaa ohjeita tukevan, levollisen istuma-asennon löytämiseen. Suora selkä ja keskittynyt, tietoinen hengittäminen auttavat kiinnittymään tähän hetkeen. Vähitellen meditoija alkaa aavistaa, että pintatodellisuuden takana on jotakin syvempää.
Kummastakin traditiosta löytyy kuvauksia valaistumisesta eli vapauttavasta oivalluksesta. Siinä ihmisen näennäinen minuus joutuu väistymään.
Mitra Virtaperkon mukaan zeniä ja kristinuskoa yhdistää kokemuksellinen maaperä. Virtaperko korostaa, että hän ei viittaa uskonnollisiin hurmoselämyksiin, joita on tarjolla sekä karismaattisessa kristillisyydessä että uususkonnoissa. Kyse on syvemmästä prosessista.
– Yhteistä maaperää löytyy nimenomaan vanhoista traditioista, joihin liittyy hengellinen selväjärkisyys ja ankkuroituminen pitkäjänteiseen hengelliseen harjoitukseen. Kristillinen mystikko puhuisi ehkä kilvoittelusta.
Pekka Y. Hiltunen löysi kristillisen uskon omaksi tiekseen nuoruudessa koetun taolaisen valaistumisen jälkeen.
Kohti perimmäistä totuutta
Virtaperkoa viehättää sekä zen-perinteestä että keskiajan kristillisten mystikkojen teksteistä välittyvä totuuden nälkä: palava halu tietää ja tuntea, päästä lähelle perimmäistä todellisuutta. Tietämättömyyden pilven kirjoittanut kristitty antaa lukijalleen meditaation ohjeita, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin zen-kokelaiden saamat ohjeet.
– Yhdessä retriitissä zen-opettajani luki Tietämättömyyden pilven ohjeet lähes sanasta sanaan. Ainoastaan jossakin kohdassa hän vaihtoi Jumala-sanan johonkin muuhun, Virtaperko sanoo.
Kristilliset mystikot ja zen-mestarit kuvaavat kokemuksiaan erilaisilla sanoilla. Kristinuskossa perimmäistä todellisuutta kutsutaan Jumalaksi, mutta zenbuddhalaiset puhuvat tyhjyydestä. Virtaperko korostaa, että kyse ei ole nihilistisestä tyhjyydestä, jossa ”mikään ei ole mitään” ja kaikki on pohjimmiltaan merkityksetöntä.
Zen-teksteissä ”tyhjyys” viittaa buddhalaiseen näkemykseen, jonka mukaan todellisuudessa ei ole muuttumattomia rakenteita, vaan kaikki on yhteydessä kaikkeen. Heti kun asiat ovat yhteydessä toisiinsa, ne kommunikoivat keskenään ja vaikuttavat toisiinsa.
– Buddha oivalsi, että kaikki ilmiöt tässä maailmassa ovat sellaisia alusta loppuun. Mikään kaikkeuden yhteydessä ei ole pysyvää, vaan kaikki on jatkuvassa muutoksen virrassa. Ihan yhtä hyvin voisi sanoa, että kaikki on kaikkea kuin että mikään ei ole mitään, Virtaperko sanoo.
Vasta silloin, kun ihminen antautuu zenin harjoittamiseen vailla reunaehtoja ja etukäteisvaatimuksia, mysteeri ehkä avautuu.
− Mitra Virtaperko
Löytyykö Jumala kaikesta?
Buddhalaisuus hylkää dualistisen ajattelun, joka jakaa todellisuuden toisistaan erillisiin osiin. Aine ja henki ovat buddhalaisuuden mukaan saman asian kaksi eri puolta ja riippuvaisia toisistaan.
Virtaperkon mukaan sekä kristillisen että buddhalaisen perinteen mystikot puhuvat aineen ja hengen välisestä yhteydestä, mutta suuri osa kristillisyydestä ei käytännössä tunnista sitä.
Hengen ja aineen vastakkainasettelu on Virtaperkon mukaan vallitseva näkemys länsimaissa ihmisen uskonnollisuudesta riippumatta. Uskonnollisessa ihmisessä dualismi voi synnyttää ajatuksen täydellisestä, hyvästä ja puhtaasta Jumalasta ja syntisestä ihmisestä, joka elää erillään Jumalasta ja taivaasta.
– Uskonnoton länsimainen ihminen puolestaan saattaa ajatella, että nyt kun uskonto on hylätty kulttuurin perustana, jäljelle jää vain materialismi. On hyvin vahvasti länsimaisen kulttuurimme dualismin tuotetta, että ajattelemme näin.
Pekka Y. Hiltusen mukaan itäisten uskonnollisten perinteiden kohtaaminen haastaa kristittyjä palaamaan juurilleen ja löytämään Jumalan kaikesta. Hiltunen siteeraa Raamatusta efesolaisille osoitetun Paavalin kirjeen jaetta, jonka mukaan Kristus on täyttänyt kaikkeuden läsnäolollaan.
– Tämä on vaikea, mutta äärimmäisen kiinnostava asia. Luonnon kiertokulun ulkopuolinen on tullut osaksi luomakuntaa ja on löydettävissä kaikesta. Kristus on siis tässä – Hiltunen ojentaa kätensä ja koputtaa helsinkiläisen kahvilan ikkunaa somistavaa kukkaruukkua – ja silloin dualismi on loppunut.
Kokemus nojaa oppijärjestelmään
Uskonnollinen kokemus rakentuu Hiltusen mukaan pohjimmiltaan samalla tavalla eri uskonnoissa. Hän varoittaa kuitenkin sudenkuopasta johon joudutaan, kun sanotaan, että kaikki hengellinen kokemus on pohjimmiltaan samaa.
– Kaikki spiritualiteetti on inhimillisesti samaa, mutta se, mihin kokemus viittaa, ei ole samaa, Hiltunen sanoo.
Hiltunen havainnollistaa ajatusta kuvalla kahdesta huoneesta.
– Menemme sanojen huoneesta sanattoman kokemisen huoneeseen ja palaamme sieltä sanojen huoneeseen. Sanat syntyvät aina tietyssä kulttuurisessa tilanteessa. Kun joku näkee kaiken samana, joudun kysymään, miltä pohjalta niin tapahtuu. Millä kielellä, pelisysteemillä hän pääsi näkemykseen, että kaikki on samaa?
Sekä kristinusko että buddhalaisuus ratkaisevat kärsimyksen ongelmaa, kumpikin omalla tavallaan. Myös buddhalaisuus nojaa Hiltusen mukaan oppijärjestelmään, vaikka hänen buddhalaiset ystävänsä eivät näe asiaa samalla tavalla.
Buddhalainen oppi sisältää eettisiä sääntöjä ja totuuksia, muun muassa ”kolme jalokiveä”, joihin buddhalaiset palaavat yhä uudestaan.
– Tässä on – minun mielestäni – buddhalaisten kavereideni sokea piste. He käyttävät oppijärjestelmää, jolla he kuvaavat itselleen avautuvaa luodun maailman sisäistä todellisuutta. Heidän mielestään kyse ei kuitenkaan ole dogmeista, vaan siitä, miten asiat ovat.
Valaistuminen ei ole saavutus
Zenbuddhalaisuuden taustalla on buddhalainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä ei ole pysyvää minuutta. Hiltusen mukaan ihminen paljastuu buddhalaisissa teksteissä syyn ja seurauksen lakeja seuraavaksi ärsyke- ja reaktiokokonaisuudeksi.
– Paljoltihan me olemmekin sitä. Buddhalaisuus on kiehtova ja tarkka järjestelmä, jonka kuvaus ihmisen minuudesta ja sen rakentumisesta on järkeenkäypä, Hiltunen sanoo.
Zen näyttäytyy Pekka Y. Hiltuselle ”minän projektina, jonka tarkoituksena on hävittää minä”. Ihminen ryhtyy itse zenin harjoittamiseen ja hallitsee sitä, kunnes hän saavuttaa tai kokee valaistumisen.
– Ihmiselle itselleen annetaan kaikki avaimet. Mielestäni zen jossakin mielessä hivelee egoa, vaikka tarkoituksena on lopettaa ego ja sen hively, hän sanoo.
Virtaperkon käsitys buddhalaisuudesta ja sen ihmiskuvasta on toisenlainen. Siinä ihminen ei ole reaktioautomaatti, vaan päinvastoin olento, jolla on mahdollisuus valintoihin. Myöskään ajatus zenin minäkeskeisyydestä ei vastaa Virtaperkon kokemusta.
– Kokemukseni mukaan zen on kovin pinnallista niin kauan kuin ihminen yrittää saada tai saavuttaa jotain. Vasta silloin, kun ihminen antautuu vailla reunaehtoja ja etukäteisvaatimuksia, mysteeri ehkä avautuu.
Tosiminä tulee kristitylle lahjana samalla tavalla kuin pieni lapsi syntyy omaksi itsekseen suhteessa vanhempiinsa.
− Pekka Y. Hiltunen
Vapaaksi valheminän vankilasta
Valaistuminen on Mitra Virtaperkon mukaan kokemus, jossa ihminen näkee ensimmäisen kerran maailman sellaisena kuin se on. Virtaperko lisää, että todellisuus ei ole ilmaistavissa sanoilla. Sanat ovat parhaimmillaankin vain todellisuuden kuvausta, eivät todellisuus itsessään.
Virtaperko korostaa, että valaistumisessa ei ole kyse sulautumisesta, jossa yksilön rajat häviävät, vaan vieraantumisen voittamisesta ja intiimin yhteyden kokemisesta. Virtaperko valaisee asiaa amerikkalaisista elokuvista tutulla esimerkillä.
– Kun joku menee vankilaan tapaamaan vankia, he eivät pysty koskettamaan toisiaan, vaan joutuvat keskustelemaan heitä erottavan lasin läpi. Valaistuminen on tällaisen suojapleksin ottamista pois maailman ja itsen väliltä. Sehän on ihanaa. Eräs moderni zen-opettaja on sanonut, että zen on tapa olla täysin elossa siihen asti, kunnes kuolee.
Valheellisen minuuden vankeudesta vapautuminen on keskeinen teema myös kristinuskossa, mutta itsen löytäminen tapahtuu aina suhteessa persoonalliseen Jumalaan. Pekka Y. Hiltunen siteeraa Paavalin sanoja ”enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa”.
– Tosiminä on kristitylle jotakin, joka tulee lahjana samalla tavalla kuin pieni lapsi syntyy omaksi itsekseen suhteessa vanhempiinsa. Jos olen Kristuksen seurassa, tulen yhä enemmän persoonaksi, vaikka jumaluus virtaakin kauttani. Se on henkilökohtainen matka minäksi, jota en vielä ole. Samalla se on lupaus minusta.
Mystinen kokemus rakentaa siltaa uskontojen välille
Mystinen hiljaisuus on ”paikka”, jossa eri uskontojen seuraajat voivat kohdata toisensa. Näin ajatteli irlantilainen jesuiitta ja hengellinen kirjailija William Johnston (1925–2010), joka tuli tunnetuksi buddhalais-kristillisen uskontojen vuoropuhelun kävijänä.
Kysymys kristinuskon ja muiden uskontojen suhteesta tuli Johnstonille ajankohtaiseksi, kun jesuiitat lähettivät hänet Tokiossa toimivaan Sofian yliopistoon opettamaan englannin kieltä.
Johnston liittyi buddhalaisten ja kristittyjen ryhmään, joka kävi dialogia ja järjesti yhteismeditaatioita.
– Johnston ajatteli, että eri uskontojen harjoittajat voivat tukea toisiaan suuntautuessaan kohti perimmäisyyttä, Lohjan seurakunnan johtava kappalainen Raimo Kuismanen sanoo.
Kuismanen selvitti Johnstonin käsityksiä mystisen kokemuksen luonteesta huhtikuussa tarkastetussa väitöstutkimuksessaan Kutsu todelliseen itseyteen – William Johnstonin mystiikan teologia.
Kuismasen mukaan Johnston pyrki syventämään kristillistä vakaumustaan ja hengellisyyttään toisten uskontojen, erityisesti zenbuddhalaisuuden avulla.
Zenbuddhalaisuus syntyi, kun intialainen mahajana-buddhalaisuus levisi Kiinaan 500-luvulla ja sai vaikutteita taolaisuudesta. 1100-luvulta lähtien zen juurtui vahvasti osaksi japanilaista kulttuuria.
Johnston näki zenin tärkeänä osana uutta uskonnollista liikehdintää, joka voisi auttaa läntistä kristillisyyttä uudistumaan.
Johnston meni japanilaisen zen-mestarin oppilaaksi, mutta piti harjoituksensa pohjalla kristillisen sisällön. Kuismasen mukaan Johnstonin suhteessa zenbuddhalaisuuteen näkyi heiluriliike.
– Jossakin vaiheessa Johnston ajatteli, että kristinusko ja zen voidaan yhdistää. Myöhemmin hän kuitenkin peruutti ja tajusi, että zenbuddhalaisuus ja kristinusko ovat eri teitä.
Johnstonin ja zen-mestarin tiet erosivat, mutta hän jatkoi meditoimista zenin tekniikan avulla. Johnston suuntautui meditaatiossaan kohti Kristusta.
– Zen-meditaatioon liittyvä oman mielen tarkkailu auttoi häntä laskeutumaan oman olemuksensa syvyyteen, Kuismanen kuvailee.
William Johnston löysi zenin ”tyhjyydelle” vastaavuuksia kristillisestä teologiasta ja mystiikasta. Kristittyjen Jumala ei ole kohde muiden joukossa, vaan pohjimmiltaan sanoin kuvaamaton salaisuus.
Tärkeän yhtymäkohdan tarjosi myös kristillinen ajatus Jumalan tyhjentymisestä: kristitty samastuu meditaatiossaan ihmiseksi tulleeseen Kristukseen, joka ”tyhjensi itsensä”.
– Sanojen taakse pääseminen tarkoitti Johnstonille kristillistä mystiikkaa. Hän ajatteli, että ”verhon takana” jokaista meditoijaa ympäröivä sanaton todellisuus on Kristus, Kuismanen sanoo.
Johnstonin elämäntyön teki mahdolliseksi 1960-luvun alkuvuosina järjestetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous, joka avasi uusia mahdollisuuksia uskontojen lähentymiselle ja yhteistyölle. Johnston näki kristittyjen haasteena kokea Kristus myös toisissa kulttuureissa.
Kuismasen mukaan Johnston tuli lopulta siihen tulokseen, että eri uskontojen harjoittajat eivät koe meditoidessaan samaa, vaan vievät oman taustansa ja uskonsa sisällön mukaan harjoitukseensa.
– Johnstonille kristillisen mystiikan keskuksessa oli Jumalan rakkaus Kristuksessa.
Taneli Kylätasku
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomessa on monenlaisia buddhalaisia, mutta erityisesti aasialaisnaisten uskonnollisuus jää piiloon
HengellisyysAkatemiatutkija Mitra Härkösen mukaan esimerkiksi thaimaalaisiin naisiin liittyy usein negatiivisia käsityksiä: puhutaan postimyyntimorsiamista tai ihmiskaupasta. Ei välttämättä tiedetä, miten buddhalaisuus vaikuttaa heidän arjessaan ja kuinka aktiivisia he ovat temppeleissään.
