Paavi Johanna: Tältä homosta tuntuu, kun oma seurakunta hyväksyy ehdoitta
Miltä Paavalin seurakunnan päätös tuntuu asianosaisesta, kristitystä sateenkaariperheen vanhemmasta? En olisi arvannut, mutta niin hyvältä, että alkaa ihan itkettää.
Tiedättekö sen tunteen – vasta kun pääsee suojaan tai turvaan tai tulee rakastetuksi, huomaa kuinka ahdistavaa elämä on sitä ennen ollut.
Vasta turvapaikasta käsin on varaa huomata se rankkuus, joka ennen on ympäröinyt itseä. Kun kaiken sen keskellä vielä oli, olosuhteensa tarkasta tiedostamisesta olisi ollut psyykkisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Huomaaminen tuntuu samalla sekä helpottavalta että järkyttävältä. Kauheaa, tuolla minä olin, tuolla moni muu on.
Hyvin yllättäen tunnen jotain tämän kaltaista tunnetta nyt, kun kotiseurakuntani Paavalin seurakunta tällä viikolla ilmoitti olevansa turvapaikka muun muassa minulle ja perheelleni. Seurakuntaneuvosto vetosi kirkon päättäjiin kaikkien parien vihkimisen puolesta ja ilmoitti tilojensa olevan kaikkien avioituvien parien käytössä siunausta ja juhlintaa varten.
Vaikka seksuaalinen suuntautuminen ei aiheuttaisi suoria ongelmia, homoseksuaalin on oltava kirkossa varuillaan."
Tarkennettakoon tähän, että toistaiseksi parisuhteensa rekisteröivät voivat saada kirkkotilan käyttöönsä rukoushetkeä varten vain kirkkoherran luvalla, erikseen pyydettynä. Ei kovin kutsuvaa, vai mitä? Valomerkin artikkelissa Kari Kanala sanoo Paavalin seurakunnan olevan syrjinnästä vapaa seurakunta, ja toivottaa tervetulleeksi kaikki ihmiset. Kun luin tämän, alkoi itkettää.
Olen ollut kirkon toiminnassa mukana koko ikäni: kerholaisena, kuorolaisena, isosena ja työntekijänä. Kirkko on minulle niin tuttu kuin voi olla, ja on pysynyt läheisenä sittenkin kun olen alkanut elää parisuhteessa, jota kirkossa ei täysin hyväksytä. En ole koskaan salaillut parisuhdetilannettani, ja häitäkin on juhlittu kirkkoherran erityisluvalla kirkossa, yhdessä työpaikoistani. Tilanteeni seksuaalivähemmistöön kuuluvana seurakunta-aktiivina on siis erittäin hyvä. Miksi nyt liikuttaa niin kovasti?
Vaikka seksuaalinen suuntautuminen ei aiheuttaisi suoria ongelmia, homoseksuaalin on oltava kirkossa varuillaan. Kenellä tahansa voi olla minusta ja rakkaimmistani mielipide, vieläpä Jumalan ja kirkolliskokouksen tahdolla perusteltu. Jokainen uusi kohtaaminen on potentiaalinen elämäni kyseenalaistamisen, huonon käytöksen ja hengellisen vallankäytön paikka.
Enimmäkseen olen ajatellut, että tämä ei haittaa. Edustan vähemmistöäni kansanvalistuksellisessa hengessä. Jaksan käydä keskusteluja ja edistän seurakunnan monimuotoisuutta omalla läsnäolollani. Jatkuva aktivismi omalla olemassaolollaan kuitenkin on juuri sitä: aktivismia. Kirkon pitäisi olla myös levon paikka.
Nyt oma seurakuntani on sellainen. Sinne uskallan laittaa lapseni pyhäkouluun tai kerhoon rauhallisin mielin tietäen, että hän ei joudu kirkossa kohtaamaan ikävää kohtelua perheensä takia. Se on ihanaa ja helpottavaa. Myös hieman järkyttävää, koska se on poikkeus kirkossamme. Tervetuloa perässä muut seurakunnat!
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Paavi Johanna: Olen tolkun ihminen, ja se hävettää minua
PuheenvuorotTolkun ihmisiksi kutsutaan niitä, jotka katsovat hiljaa sivusta. Minäkin olen sellainen, eikä se ole mikään ansio.
