Kolumni: Toisenlaisuus ei tee minusta uhria

Kolumni: Toisenlaisuus ei tee minusta uhria

Homous tarkoittaa, että minun historiani ja katsantokantani on erilainen. Minun elämäni on aina keskiarvoa poliittisempaa.

Tulin kaapista, kun olin 22-vuotias. Opiskelukavereille kerroin rohkaisevan juoman jälkeen. Siskolle avauduin mökkireissulla, veljelle etiopialaisessa ravintolassa Amsterdamissa.

Vanhempien kanssa otin asian puheeksi sunnuntai-iltana juuri ennen Kymmenen uutisia. 32-vuotiaana sanoin asian ääneen televisiossa.

Kaapin sarana käy yhä monta kertaa viikossa. Se on harvoin oma valinta. Tulen kaapista, kun työpaikan kahvipöydässä puhutaan perheestä, kun hotellissa meille tarjotaan erillisiä sänkyjä, kun lentokoneessa vierustoveri kysyy vaimosta, kun saan kutsun juhliin kahdelle tai kun törmäämme puolituttuun ruokakaupassa.

Ihmisten yleinen ensireaktio on sanoa, että eihän homoudella ole enää mitään väliä. Viesti on, että yhteiskunta on mennyt eteenpäin, että asenteet ovat muuttuneet – että minä hyväksyn.

Mutta, mutta. On sillä yhä ja aina väliä.

Homous tarkoittaa, että minun historiani ja katsantokantani on erilainen. Se tarkoittaa, että nykyiset oikeuteni perustuvat rohkeiden ihmisten turpaanottoon ja vuosikymmenten taisteluun.

Homous tarkoittaa, että parisuhteeni kaltaiset kuvat uupuvat suomalaisesta taiteesta sekä sitä, että minun on mietittävä, mihin maihin voimme lähteä lomalle.

Minun elämäni on aina keskiarvoa poliittisempaa. Se että mainitsen puolisostani – jo sanan ”puoliso” käyttö – on aina valinta. Minun on varauduttava, että arkeni avaaminen uusille ihmisille voi aiheuttaa kiusaantuneisuutta tai paheksuntaa.

Kaapin sarana käy yhä monta kertaa viikossa. Se on harvoin oma valinta.

Toisenlaisuus ei tee minusta uhria. Se tarkoittaa myös, että töissä näen helposti, milloin hyvää tarkoittava puhe sulkee toiset ulkopuolelle.

Se on tehnyt minusta paremman johtajan. Nuoruuden epävarmuuteni sai minut opiskelemaan ahkerammin. Vähemmistöön kuuluminen on suurin käyttövoima nykyiselle aktivismilleni.

Johdin helmikuun lopussa keskustelua vammaisuudesta Kansallisteatterin Lavaklubilla. Viittomakielinen Minna sanoi, että hänen kuuroudestaan saa kysyä.

Myös monet ystäväni, vakaumukselliset kristityt ja muslimit, ovat sanoneet, että kyllä heiltä saa kysyä uskosta ja Jumalasta. Että se on olennainen ja erityinen osa sitä, keitä he ovat.

Siltä minustakin tuntuu.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city