“Olen oikeastaan joka päivä onnellinen”, Kari Koivula sanoo.
Pyhää kokemaan ei tarvitse matkustaa kauas – Kari Koivula tekee pyhiinvaelluksia vantaalaislähiössä ja rukoilee työpaikan puhelinkopissa
Vakava sairastuminen on saanut Kari Koivulan arvioimaan arkeaan ja tekemään enemmän sellaisia asioita, jotka lataavat akkuja.
Aika usein Kari Koivula on huomannut erottuvansa joukosta. Kun hän joskus kolmekymppisenä alkoi käydä hiljaisuuden retriiteissä, muut niissä kävijät olivat häntä reippaasti vanhempia naisia. Parhaillaan hän suorittaa hengellisen ohjaajan koulutusta. Sen muut osanottajat ovat kirkossa töissä ja tuntuvat siksi hallitsevan Koivulaa paremmin Raamatun ja teologian nyanssit.
Koivula työskentelee rahoitusalalla, ja työpaikalla hänen retriittireissunsa herättävät kummastusta. Työkaverit kyselevät, mitä retriitissä tehdään ja oikeastiko siellä ollaan koko viikonloppu hiljaa.
– En työpaikalla mitenkään julista uskoani, mutta kerron kyllä, jos joku kysyy. Ja näkyyhän se näistä tatuoinneistakin.
Koivulan kädet ovat kuin uskontunnustus. On orjantappuraa, kalasymboli, risti, pyhiinvaeltajien tunnus kampasimpukka ja vanha luostarielämän ohje ora et labora, rukoile ja tee työtä.
Olen oppinut hyväksymään sen, että kaikkea ei voi järjellä selittää.
Viime vuosina Koivula on viihtynyt niin tiiviisti oman seurakuntansa toiminnassa muun muassa messuavustajana, että tutut ovat kysyneet, onko hän tullut uskoon. Heille Koivula on vastannut, että kaikki on tapahtunut oikeastaan pikkuhiljaa.
– Jossain vaiheessa, kun aloin ymmärtää vähän enemmän elämästä, aloin ymmärtää myös sen, että on asioita, joita ei voi tietää.
Työssään henkilöstöhallinnossa Koivula puhuu paljon epävarmuuden sietämisestä. Siitä uskossakin oikeastaan on kysymys.
– Olen oppinut hyväksymään sen, että kaikkea ei voi järjellä selittää. Siitä on tullut aika vahvana rauha omaan elämään ja arkeen. Tapahtuu mitä tapahtuu.
Kuolema ei ole mysteeri
Yksi Kari Koivulan tatuoinneista on pause-nappula. Se muistuttaa häntä pysähtymisestä silloin, kun vauhti arjessa on liian kova tai kun mieli kerää jo kierroksia reagoidakseen.
Tänä vuonna Koivula on toden teolla tullut pysäytetyksi. Alkuvuodesta hän sai sydäninfarktin ja makasi muutaman päivän Peijaksen sairaalassa.
– Sen jälkeen olen alkanut vähän kriittisemmin katsoa, millaista arkeni on ja ovatko kaikki asiat ihan välttämättömiä tai hyväksi, ja tehdä enemmän semmoisia asioita, jotka lataavat akkuja.
– Ehkä nyt on aika miettiä, miten loppuelämänsä haluaa elää. Aina puhutaan paljon, että mitä sitten eläkkeellä tehdään. Minulla on vielä neljä vuotta eläkeikään, mutta eiväthän kaikki edes elä siihen asti. Kyllä kuolema on tullut lähemmäksi.
Koivula on tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoitajana ja toteaa, ettei kuolema ole hänelle mysteeri. Ei se oikeastaan pelotakaan, mutta vielä olisi kaikenlaista, mitä hän haluaisi tehdä.
Kuolema tuli uudestaan lähelle maaliskuun alussa. Koivulan isä, joka oli sairastellut jo pitkään, joutui sairaalaan. Seuraavana päivänä lähiomaisille soitettiin, että nyt olisi hyvä tulla paikalle.
– Istuimme siinä ehkä pari tuntia. Sitten äitini ja vaimoni lähtivät hakemaan ruokaa, mutta minulla oli sellainen olo, että minä en voi nyt lähteä. Jotenkin vain tiesin.
Isä veti viimeiset henkäyksensä käsi poikansa kädessä.
– Olen surullinen ja välillä itkettää, mutta olen myös kiitollinen ja minulla on vahva tunne siitä, että tässä kaikessa on joku tarkoitus, Koivula sanoo.
Jumala löytyi hiljaisuudesta
Kun Kari Koivula alkoi kolmekymppisenä kipuilla henkisten asioiden kanssa, hän mietti, onko Jumalaa olemassa ja mistä sen voisi tietää.
– Minullahan ei ollut mitään seurakuntanuoritaustaa. Lapsena olin ollut jossain kirkon poikakerhossa. Rippikoulun olin käynyt arki-iltaisin, koska jalkapallo oli niin tärkeää, etten ehtinyt leirille.
Silloin kolmekymppisenä Koivulalla oli tapana käydä vaeltamassa ystävänsä kanssa. Sitten hän huomasi ilmoituksen seurakunnan järjestämästä viikon vaelluksesta Norjan tuntureilla ja päätti lähteä mukaan.
– No, sen jälkeen lähdin niille vaellusreissuille useampanakin vuonna. Tunturissa ei ollut mitään missään. Kun siinä hiljaisuudessa pidettiin hartauksia, se oli vaikuttava kokemus. Muistan ajatelleeni, että tämän kaiken on Jumala luonut.
Koska hiljaisuus tuntui niin hyvältä, Koivula alkoi käydä myös retriiteissä. Hän luki ja pohdiskeli ja hakeutui retriitinohjaajakoulutukseen. Nykyisin hän ohjaa noin neljä retriittiä vuodessa.
Seuraavaksi Koivula innostui pyhiinvaelluksista. Vantaalla seurakunnat alkoivat vuonna 2008 järjestää Pyhän Laurin vaelluksia, joissa kuljettiin Vantaanjokea seuraillen Vanhankaupunginkoskelta Pyhän Laurin kirkolle.
Koivula vaelsi mukana, mutta sai sitten idean, että seuraavalle vaelluksellehan voisi lähteä jo Helsingin tuomiokirkolta. Hän voisi vetää joukkoa.
Pyhiinvaellus on aina hengellinen matka, on se minkä pituinen tahansa.
Pyhän Laurin vaellus on Koivulan mukaan hyvä esimerkki siitä, että pyhää kokemaan ei tarvitse matkustaa kauas. Hän ei ole koskaan vaeltanut Santiago de Compostelaan, mutta sen sijaan hän on kulkenut kotilähiönsä Myyrmäen muraalien keskellä ja johtanut pientä vaeltajien joukkoa Vantaankoskelta Myyrmäkeen sunnuntaiaamun messuun.
– Ohjaan vuodessa ehkä 10–15 tällaista vaellusta. Lyhyimmät ovat vain noin kilometrin mittaisia, pisimmät noin 15 kilometriä. Pyhiinvaellus on aina hengellinen matka, on se minkä pituinen tahansa.
– Minulle paikallisuus on tärkeää, ja Vantaalla on luontoa, historiaa ja urbaania ympäristöä.
Muutenkin Koivula kävelee paljon.
– Rukoilen kävellessäni tai kävelen rukoillessani. Kävellessäni en ikinä kuuntele äänikirjoja tai musiikkia. Koetan myös olla aistit herkkinä niin, että en vain siirry paikasta toiseen vaan huomaan, mitä siinä matkan varrella on.
Kaksi rukoushetkeä päivittäin
Monen on Kari Koivulan mukaan hankala löytää kirkosta vastausta hengelliseen kaipaukseensa. Hänen mielestään hiljaisuuden viljely ja perinteiset, meditatiiviset rukoustavat voisivat olla se vastaus.
– Välillä pienessä päässäni mietin, miten kirkon ja seurakunnat saisi tarjoamaan ihmisille sellaista, mikä on jo olemassa ja on kristinuskolle ominta. Ei tarvita joogaa tai tanssia tai äänimaljarentoutusta – vaikka ei minulla ole mitään niitä vastaan sinänsä. Itse käyn joogassa ihan sen takia, että pystyisin sitomaan kengännauhat vielä vuoden päästäkin.
Koivula itse on innostunut sydänrukouksesta, joka on yksi meditatiivisen rukouksen muoto. Hän on kouluttautunut sen ohjaajaksi ja vetää kotiseurakunnassaan joka toinen viikko kokoontuvaa ryhmää.
– Sydänrukouksessa on jotakin, mikä vastaa tämän ajan haasteisiin. Se ja muut hiljaisen rukouksen muodot tuntuvat nyt kiinnostavan ihmisiä.
– Ehkä kyse on siitä, että sydänrukouksessa ei tarvitse suorittaa tai osata mitään. Moni pystyy sen avulla pysäyttämään hetkeksi arjen kiireen ja tekemisen. Ja ehkä hiljaisissa rukoushetkissä on helpompi konkreettisesti kokea yhteyttä Jumalaan.
Koivula itse pyrkii kahteen kahdenkymmenen minuutin rukoushetkeen päivässä. Aamuvirkkuna ihmisenä hän saattaa olla työpaikallaan jo seitsemän jälkeen. Silloin siellä ei vielä ole muita, ja Koivula voi vetäytyä hetkeksi puhelinkoppiin rukoilemaan. Yhtenä aamuna viikossa hänellä on tapana käydä rukoilemassa tyhjässä lähikirkossaan.
Kun harjoittaa jonkinlaista hiljaisuutta, se rauhoittaa päivää ja antaa siihen kiireettömyyttä.
Toisen kerran hän rukoilee iltapäivällä kotiin tultuaan.
– Kyllä siihen aikaa löytää. Muuten senkin ajan helposti makaisi sohvalla ja surffaisi tv-kanavalta toiselle tai räpläisi kännykkää.
Koivulan mukaan sydänrukouksen harjoittamisella on samankaltaisia vaikutuksia kuin säännöllisellä meditaatiolla.
– Kun harjoittaa jonkinlaista hiljaisuutta, se rauhoittaa päivää ja antaa siihen kiireettömyyttä. Tämä voi tietysti olla ikäkysymyskin, mutta aika harva asia saa minua enää pois tolaltani. Esimerkiksi töissä sitä vain katsoo, että ahaa, tällaista nyt sitten tällä kertaa.
Kun Koivulalta kysyy, milloin hän on kaikkein onnellisin, hän miettii, voiko vastausta laittaa lehteen – hän tietää olevansa etuoikeutettu, kun voi matkustaa tai nauttia hyvästä illallisesta.
– Mutta kyllä minä olen oikeastaan joka päivä onnellinen. On tämä arkikin hienoa.
Jumalan läsnäoloa ei tule aina arjessa ajatelleeksi. Varhaiset aamuhetket auringon noustessa pysäyttävät kuitenkin Koivulan. Samoin se, kun hän junaa laiturilla odottaessaan huomaa, että asfaltin raosta kasvaa jotain vihreää.
Katso lisää Vantaan seurakuntien hiljaisuuden tapahtumista täältä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
