”Minulla voi olla häivähdyksiä Jumalasta, mutta ei sellaista ajatusta, että ymmärtäisin kaiken”, Kaisa Kariranta sanoo.
Hengellisyys voi olla osaksi kokemusta ja osaksi kuvittelua, sanoo pappi Kaisa Kariranta – ”Minulla on pakottava tarve etsiä Jumalaa ja puhua siitä”
Kaisa Kariranta sanoo kotoa lähtiessään heipat eteisessä olevalle ikonille ja kääntyy Neitsyt Marian puoleen, kun tavarat ovat hukassa.
Viime syksynä Kaisa Kariranta vietti kuukauden Kreikassa ja tutustui siellä Efraimiin. Vaikka suhde tuntui voimakkaalta, se ei ollut tavanomainen lomaromanssi: Efraim on 1400-luvulla marttyyrikuoleman kokenut munkki, josta on jäljellä luuranko lasikantisessa arkussa.
Efraim löytyi, kun Kariranta ihmetteli, mihin ihmisjoukko Nea Makrissa kulki. Hän päätyi luostarin kirkkoon, jossa ihmiset rukoilivat arkun ympärillä ja suutelivat sen kantta. Ensin tuntui pyhä. Vasta sitten Kariranta näki reliikit.
Kun Kariranta palasi kotiin Keravalle, Efraim seurasi mukana. Nyt pieni matkaikoni on Karirannan eteisessä, ja aina kotoa lähtiessään hän sanoo sille heipat.
Pyhimykset ja heihin liittyvä kulttuuri ovat yksi asia, joka Karirantaa viehättää ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.
– Luterilainen taivas on niin tyhjä. Siellä on vain Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki. Katolilaisilla ja ortodokseilla taivaassa on paljon enemmän väkeä ja siksi enemmän tarttumapintaa.
Varsinkin katolisessa kansanuskossa pyhimyksillä on omat erikoistumisalansa, ja ihmiset tuntuvat tietävän tarkasti, keneltä kannattaa pyytää apua mihinkin ongelmaan tai vaivaan. Kariranta on esimerkiksi oppinut, että Neitsyt Marian puoleen kannattaa kääntyä arjen pienissä pulmissa, koska hän on nainen ja äiti.
– Maria auttaa vaikka löytämään parkkipaikan tai hukassa olevat tavarat. Testattu on.
Jos tuo kuulostaa mielikuvitukselliselta, niin ei haittaa. Kariranta miettii, että hengellisyydessä saattaakin olla osittain kysymys kuvittelusta, osittain kokemuksista.
Rituaalit tuovat turvaa
Efraimin moikkaaminen eteisessä on pieni arkinen rituaali. Senkaltaisia pieniä pysähdyksiä Kaisa Kariranta tarvitsee, jotta asiat eivät muuttuisi itsestään selviksi.
– Olen alkanut tehdä ristinmerkin aina, kun näen tiellä kuolleen eläimen. Se on minulle myös tapa käsitellä tuskaa siitä, ettemme pysty elämään täällä niin, ettei joku kärsisi meidän valinnoistamme, Kariranta kertoo.
– Tänä aamuna Kehä I:llä oli kuollut kettu.
Minun ei tarvitse käsittää tai edes tuntea mitään – voin aina tehdä ristinmerkin.
Rituaalit, sekä jokapäiväiset pienet että elämän muutosvaiheisiin liittyvät kaste, häät ja hautajaiset, ovat Karirannan mielestä tärkeitä. Ne tuovat ihmisille turvaa ja jatkuvuutta. Ne ovat myös yhteyden rakentamista tuonpuoleiseen – tai muistutusta siitä, että yhteys on olemassa.
– Rituaali on yksinkertainen tapa sellaisen asian edessä, joka ei ole millään tavalla yksinkertainen. Jumala on käsittämätön ja kaikkivaltias, ja rituaali on tavallaan ihmisen vastaus siihen. Minun ei tarvitse käsittää tai edes tuntea mitään – voin aina tehdä ristinmerkin.
”Yhteys luonnon kanssa hoitaa minua ja palauttaa minut paikalleni”, Kaisa Kariranta kertoo. Mukana on Pipsa-koira.
Energioita ja kirkkaita näkemisen hetkiä
Kaisa Kariranta on luterilainen pappi ja työssä itähelsinkiläisessä Mikaelin seurakunnassa. Pappina hän on oman uskontonsa rituaalien ammattilainen. Ja mikäli on olemassa erityistä hengellistä lahjakkuutta tai herkkyyttä, Karirannalla sitä on.
Hän esimerkiksi tuntee ihmisten energioita ja aistii paikoissa pyhyyttä. Joskus hän tietää tulevia tapahtumia ennalta, ja hänellä on kirkkaita näkemisen hetkiä. Hän on tuntenut Jumalan ja Jeesuksen läsnäoloa. Hän on saanut rukousvastauksia ja kokenut johdatusta.
– On ihmisiä, joilla ei ole uskonnollisia kokemuksia tai mitään tarvetta olla uskonnollinen. Minulla on molemmat. Minut on kutsuttu tälle tielle. Minulla on pakottava tarve etsiä Jumalaa ja puhua siitä, Kariranta sanoo.
Lapsena Kariranta opetteli omin päin rukoilemaan. Samalla hän kuitenkin pelkäsi kuulevansa Jumalan äänen. Syynä pelkoon olivat hänen Jehovan todistaja -kaverinsa kertomat jutut. Alakouluikäisenä Kariranta itsekin halusi Jehovan todistajaksi – ensimmäinen Raamatun kirja, jonka hän luki, oli lopunaikoja visioiva Johanneksen ilmestys.
Lapsuuttaan miettiessään Kariranta sanoo olevansa vankka uskonnollisen kasvatuksen kannattaja: jos lapsi jää sitä vaille, hän pyrkii täyttämään tyhjiön sillä, mitä kohdalle sattuu osumaan.
Etsintä vei šamanistien ja suufilaisten pariin
Jumalan etsimisen pakko ajoi Kaisa Karirannan muutama vuosi sitten tutkimusmatkalle. Hän tunsi näivettyneensä hengellisesti ja tarvitsevansa taukoa papin työstä. Tarkoitus oli löytää yhteys Jumalaan ja suunnata etsinnässä ennakkoluulottomasti muuallekin kuin luterilaisen tai edes kristillisen perinteen pariin.
– Olin sulloutunut aika pieneen laatikkoon papin roolin ja siihen liittyvien odotuksien takia, Kariranta sanoo.
Niinpä hän muun muassa kokeili šamanistista rummutusta ja suufilaista tanssia, harjoitti zenmeditaatiota ja etsi kivien energiaa. Kokeiluista syntyi helmikuussa ilmestynyt Seikkailujen kirja – Matkoja näkymättömiin maailmoihin (Kirjapaja).
– Tiesin kyllä, että jonkun maailma voi järkkyä siitä, että pappi käy jonkin muun uskonnon tilaisuuksissa. En lähtenyt matkaan julistamaan kristinuskoa tai varmana omasta totuudestani.
Ei Kariranta ollut varma siitäkään, että seikkailuista seuraisi mitään hyvää. Hän oli tottunut luottamaan johdatukseen ja saamaan vastauksia rukouksiinsa, mutta nyt taivaan suunnasta ei tuntunut tulevan minkäänlaista palautetta. Ei tullut apurahojakaan.
– Monestihan sanotaan, että kun asiat järjestyvät, se on merkki siitä, että ne ovat hyviä ja oikeita. Nyt ei oikein mikään järjestynyt.
Häivähdyksiä Jumalasta
Lopulta kirja kuitenkin valmistui. Kaisa Karirannan sieluntilasta huolestuneet voivat huokaista helpotuksesta: Jos seikkailut jotakin hänelle opettivat, niin ainakin sen, että hengellisyydessä ja uskonnon harjoittamisessa on kyse yhä syvemmälle ja syvemmälle menemisestä. Siksi on parempi pysyä siinä perinteessä, jonka jo tuntee.
Kariranta huomauttaa, että hengelliset kokemukset ovat sellaisia, ettei niille oikein ole sanoja. Jos niistä haluaa kertoa, on kuitenkin valittava jotkut sanat.
– Minun sanani ovat kristinuskon sanoja, koska olen siinä sisällä. Ajattelen esimerkiksi joitakin elämäni tapahtumia johdatuksena, mutta joku toinen voisi puhua hyvästä mäihästä tai sattumasta tai siitä, että asiat osuivat kohdalleen.
Oma kokemus kärsimyksestä ja siitä ristiriidasta, jonka se aiheuttaa suhteessa Jumalaan, on papin työssä aika olennaista.
Karirannalla on myös kokemus, jota voisi nimittää Jumalan katoamiseksi.
– Avioeroni aikaan koin, että Jumalaa ei ole. Se oli ihan hirveää. Vasta silloin tajusin, että olin siihen asti aina ollut jotenkin yhteydessä Jumalaan. Kun se yhteys katosi, koko maailma muuttui tarkoituksettomaksi.
– Nyt ajattelen, että oma kokemus kärsimyksestä ja siitä ristiriidasta, jonka se aiheuttaa suhteessa Jumalaan, on papin työssä aika olennaista. Silloin ei puhu vain lämpimikseen.
Siksi Kariranta on Jumalasta puhuessaan varovainen. Jumala on käsittämätön, eikä ihminen voi häntä hallita tai selittää.
– Minulla voi olla häivähdyksiä Jumalasta, mutta ei sellaista ajatusta, että ymmärtäisin kaiken.
Kuolema ei olekaan lopullinen loppu
Mikaelin seurakunnan alueella on paljon palvelutaloja ja vanhusten hoivakoteja. Seurakunnan papeille se tarkoittaa sitä, että hautaan siunaamisia osuu kohdalle usein. Kaisa Kariranta on huomannut, että kun hautajaisia on paljon, huoli ja suru tarttuu mukaan.
– Kannan surua siitä, miten monella kauhealla tavalla voi kuolla ja miten monella tavalla vaikeaa voi elämä olla, hän sanoo.
Mitä siellä ikuisuudessa tehdään, lillutaanko vain koko ajan paikallaan?
Hautajaisten ja surun myötä Karirannalle on kirkastunut pääsiäisen merkitys.
– Koko kristinusko on lähtenyt opetuslasten kokemuksesta, että Jeesus on ylösnoussut ja että kuolema ei olekaan lopullinen loppu. Pääsiäinen on sen muistamista.
Kariranta sanoo, että hänen on helppo uskoa, ettei kaikki lopu kuolemaan. Hän on toisinaan tuntenut hautajaisissa, että vainaja, jota ollaan saattamassa, on vielä paikalla. Että raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä ei ole betonia.
– Mutta tietysti on vaikea kuvitella sitä, mitä sitten kuoleman jälkeen on. Mitä siellä ikuisuudessa tehdään, lillutaanko vain koko ajan paikallaan? Lohdullisempi kuva taivaasta olisi, että meillä on siellä jokin tehtävä. Hoidellaan vaikka lasten ja mahdollisten lastenlasten ja lastenlastenlasten asioita ahkerasti rukoillen. Ja ehkä siellä ei enää ole oma keskeneräinen itsensä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pyhää kokemaan ei tarvitse matkustaa kauas – Kari Koivula tekee pyhiinvaelluksia vantaalaislähiössä ja rukoilee työpaikan puhelinkopissa
HengellisyysVakava sairastuminen on saanut Kari Koivulan arvioimaan arkeaan ja tekemään enemmän sellaisia asioita, jotka lataavat akkuja.
