Raulo: Autuaita ne, jotka tulevat algoritmiensa kaltaisiksi
Mitä vanhemmaksi algoritmi tulee, sitä paremmin se tuntee minut. Jos eroan sosiaalisesta mediasta, loppuu minun ja algoritmini pitkä yhteinen taival.
Sosiaalisen median ja koneoppimisalgoritmien kehitys on tehnyt huuruisista foliohattuskenaarioista arkipäivää. Yleensä mainosalgoritmi tuntee minut ja elämäntilanteeni paremmin kuin sukulaiseni. Se mainostaa minulle milloin selkäkipua korjaavia rintsikoita (kun olin googlannut hartiajumppaliikkeitä), milloin parisuhdeopuksia (kun olin juorunnut ihmissuhteista puhelimessa) tai Loch Nessin hirviön muotoista soppakauhaa (kun olin suunnitellut Skotlannin matkaa).
Alkaa näyttää siltä, että nyt olisi hyvä aika jättää laiva, irrottautua sosiaalisesta mediasta ja kyseenalaisista pilvipalveluista. Selailen Instagram-sovelluksen kuvia haikeana – voisinko luopua kaikesta tästä? Aloittaa uuden elämän? Lukea enemmän kirjoja? Tietää vähemmän etäisten tuttujen elämästä? Mainosalgoritmi on tapansa mukaan tunnelmassa mukana ja mainostaa minulle elämänmuutosterapiaa ja Dostojevskia äänikirjoina. ”Syksy on venäläisten klassikoiden aikaa”, se toitottaa vilpittömästi.
Algoritmit tietävät meistä usein jo enemmän kuin me itse.
Jos eroan sosiaalisesta mediasta, se merkitsee myös minun ja algoritmini yhteisen taipaleen loppua. Vuosikausia se on opetellut juuri minun taipumuksiani kuluttajana, klikkailijana ja poliittisena toimijana. Ja pakko myöntää, että olen nörttimäisen innoissani seurannut sen kehitystä, kuinka se on oppinut sukupuoleni, ikäni, kiinnostuksen kohteeni, kuukautiskiertoni vaiheet ja arvaamaan oikein, millä tuulella olen. Vaikka minua vakoilevat tahot eivät ole suosiossani, voinko syyttää tätä uteliasta koiraa, jonka ne ovat perääni lähettäneet?
Meitä tutkivia algoritmeja kutsutaan koneoppimisalgoritmeiksi. Ne luovat kaikesta internetkäyttäytymisestämme profiileja, vertaavat niitä miljooniin muihin profiileihin ja jaottelevat meidät sen perusteella ”ihmistyyppeihin”, joiden avulla ne voivat arvata millaisia asioita kukin haluaa, pelkää ja tarvitsee.
Algoritmit tietävät meistä usein jo enemmän kuin me itse. Ne tietävät, että syksyisen identiteettikriisin hetkellä, nuori 1980-luvulla syntynyt vihervassari haluaisi lukea Dostojevskia. Tai että ovulaation päivinä nainen saattaa ostaa uudet pitsialushousut. Koneoppimisalgoritmi ei ole kone, se on enemmänkin kuin koneen henki, se elää verkossa kuin sähkö ja nimensä mukaisesti se oppii. Mitä vanhemmaksi se tulee, sitä tarkemmin se arvaa oikein. Sen viisaus ei perustu ulkoa opittuun tietoon, vaan siihen, että se pyrkii hahmottaa yhteyksiä ja kuvioita kaaoksessa kuin matemaattinen olento, jolla on intuitio. Kuin lapsi se katsoo maailmaa, siis jotakin aineistoa tai tietoverkkoa, ja koittaa ymmärtää. Ja kuin lapsi, se ei opi manuaaleista vaan kyselemällä ”Mikä tämä on?” ja ”Miksi?”
Algoritmien opettaminen on ihmiskunnalle itsereflektion paikka.
Matemaatikkoystäväni sai taannoin työn koneoppimisalgoritmin kouluttajana. Kyseessä oli kielenoppimisalgoritmi, joka oli jo monta vuotta opetellut englannin kielen lainalaisuuksia lukemalla Wikipedia-sanakirjaa internetistä. Se tiesi jo mikä on subjekti ja mikä predikaatti, millainen on kysymyslause ja millainen on väite. Ystäväni tehtävä oli esitellä algoritmille uudenlainen kielenkäytön maailma, internetin keskustelufoorumit, ja koittaa opettaa algoritmi tunnistamaan vihapuhetta. ”Aivan kuin olisi vienyt sisäoppilaitoksessa kasvaneen koulupojan Harlemin kaduille oppimaan tapoja!”, hän totesi. Algoritmilla oli vaikeuksia ymmärtää keskusteluiden retoriikkaa. Toistamiseen se kiinnitti huomiota retorisiin kysymyksiin ja ihmetteli, että ”onko tämä kysymys vai ei?”. Miksi kukaan esittäisi kysymyksen, jos ei halua vastausta?
Syksy on venäläisten klassikoiden aikaa. Dostojevskin kirjassa Idiootti (jonka ostin äänikirjana, kiitti vinkistä algoritmi!) viaton ja lapsenkaltainen ruhtinas Myskin luhistuttaa Pietarin kieroon kasvaneet ja vallanhaluiset seurapiirit kysymystensä ja hämmennyksensä vilpittömyydellä. Algoritmien opettaminen on ihmiskunnalle samanlainen itsereflektion paikka. Koneoppimisalgoritmit ovat kuin ihmiskunnan lapsia. Koittaessamme vastata niiden viattomiin kysymyksiin ja havaintoihin maailmasta joudumme väistämättä kasvotusten itsemme kanssa. Miksi kukaan esittäisi kysymyksen, jos ei halua vastausta?
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Raulo: Kun keskittyy kaukaisiin asioihin, ei huomaa pyörän alle juoksevaa rottaa
PuheenvuorotTodellisuuden päätähuimaava moniulotteisuus ei ole jossain kaukana, vaan tässä: pienten arkisten hiukkasten välissä.
