null Raulo: Kun keskittyy kaukaisiin asioihin, ei huomaa pyörän alle juoksevaa rottaa

Raulo: Kun keskittyy kaukaisiin asioihin, ei huomaa pyörän alle juoksevaa rottaa

Todellisuuden päätähuimaava moniulotteisuus ei ole jossain kaukana, vaan tässä: pienten arkisten hiukkasten välissä.

Säännökset kiristyvät ja elämänpiiri pienenee. Läheiset muuttuvat säriseviksi ääniksi puhelimessa. Maailma muuttuu klikkiotsikoiksi ruudulla. Kauppamatkalla pyöräilen kanavan vartta pää pilvissä ja ajattelen suuria ja kaukaisia asioita: Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, pandemiaa, tietoturvakriisiä, omaa tulevaisuuttani ja menneisyyttäni. Suunnittelen suuria uria, muistelen kaiholla nuoruuden seikkailullisia päiviä. Silloin elämä oli kiinnostavaa, matkustelin serkkujen luona Unkarissa, olin villi ja vapaa. Minulla on niistä ajoista muutama valokuva täällä puhelimessa. Tässä tanssin nuotion ympärillä, tässä istun hevosen selässä ja kurotan kohti persikkapuun hedelmiä.

Koitan selata puhelimen valokuvia samalla, kun pyöräilen. Ei mikään mestari-idea. Silmäkulmastani näen kuinka pieni olento kipittää polun yli, suoraan hajamielisenä etenevän pyöräni renkaisiin. Seuraa töyssäys, jarrutus, pyörä rojahtaa penkkaan, puhelin lentää jorpakkoon. Parin metrin päässä pyörätiellä makaa kuollut rotta, jonka yli olen juuri ajanut. Muistan nähneeni saman rotan kipittämässä polun yli aiemminkin, nyt sen elämä loppui vastaantulevan kuljettajan hajamielisyydestä johtuvaan liikenneonnettomuuteen. Synnintunnossa siirrän rotan tieltä takaisin pusikkoon ja keräilen puhelimeni likomärät pirstaleet jorpakosta.

Kävelen loppumatkan kauppaan. Rotan kuoleman aiheuttama järkytys (ja puhelimen rikkoutuminen) pakottaa minut kiinnittämään enemmän huomiota ympäristööni, ja katselen ihmeissäni joen varren puita. Milloin niistä katosivat keltaiset lehdet? Juurihan vasta oli kesä. Kaupassa teen vaikutuksen myymälän harjoittelijaan irrottamalla ostoskärryt ketjusta kolikon sijasta avaimella. Jäämme jutustelemaan, ja käy ilmi, että myymäläharjoittelijan veli on entisen pomoni tuttu. Saan kaupanpäällisiksi pussinuudeleita ja korillisen päivääntynyttä korianteria.

Näköala ruokapöydälle on kuin kaukaiset vuoret horisontissa.

Kotimatkalla kävelen kanavanrantaa ja ajatukseni harhailevat pienissä ja kotoisissa asioissa: mikä on paras pussinuudelimaku, garlic chicken vai spicy? Pitää soittaa mummille ja pyytää lähettämään lisää kukkasipuleita ja korianterikeiton reseptin. (Ei saa kertoa mummille pussinuudeleista, koska nuudeli ei ole kunnon ruokaa.)

Koronapandemian aikana olen lukenut enemmän uutisia, seurannut enemmän sosiaalista mediaa ja ajatellut enemmän kaukaisia asioita ja kaukaisia tuttavia. Olen pelännyt elämänpiirin pienentymisen johtavan näkökulmieni kapenemiseen, maailmani kutistumiseen ja sokeutumiseen elämäni merkitykselle. Mutta keskittymällä kaukaisiin asioihin olenkin sokeutunut lähitodellisuudelle. En ole huomannut syksyä, en ympäröiviä ihmisiä, enkä lopulta edes pyöräni eteen juoksevaa rottaa.

Todellisuudessa piskuisimmastakin elämästä löytyy seikkailullisuutta, jos vain suhtautuu siihen rakkaudella ja kurkistaa tuttujen asioiden sisään uteliaisuudella. Juuri uteliaisuudesta pieniä asioita kohtaan oli kyse myös nuoruuteni Unkarin matkojen ikimuistoisuudessa: tärkeintä eivät olleet suuret seikkailut, vaan hassuttelun hetket rakkaiden ihmisten kanssa, esimerkiksi se, kun tätini askarteli saksanpähkinän kuorista muistipelin nimeltä ”nutcase memory”, hullujen muistipeli.

Joskus, kun etsii elämän tarkoitusta, on uskallettava jättää suuret asiat sikseen ja kurkistettava pähkinän sisään. Todellisuuden päätähuimaava moniulotteisuus elää pienten arkisten hiukkasten välissä. Sen aistimiseksi ei tarvitse kiivetä vuorelle. Riittää, jos seisoo keittiönjakkaralla. Näköala ruokapöydälle on kuin kaukaiset vuoret horisontissa.

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi