Raulo: Ystävyys ja hengailu ovat luonnoneläinten normaalia toimintaa, vaikka luontodokumentit kertovat toisenlaista tarinaa

Raulo: Ystävyys ja hengailu ovat luonnoneläinten normaalia toimintaa, vaikka luontodokumentit kertovat toisenlaista tarinaa

Televisiodokumentit eivät ole vain ikkuna eläinten ihmeelliseen maailmaan, vaan myös ikkuna oman kulttuurimme narratiiveihin.

Television luontodokumentissa lumileopardit taistelevat ravinnosta ja puolisoista. Kuvanlaatu on kohonnut viime vuosikymmenellä henkeäsalpaaviin mittakaavoihin. Sama edistys ei ole valitettavasti yltänyt narratiivien tasolle: Samat tarinat ravinnon, seksin ja väkivallan kiertokulusta esitetään aina uudelleen ja uudelleen. Tarinat kertovat, että luonto on vakava ja vaarallinen paikka, jossa vahvin voittaa ja kaikessa on kyse hyödystä.

Erityisen kriittisesti suhtaudun tarinoihin eläinten välisestä sosiaalisuudesta, ja kuinka siinä muka aina on jollain tavalla kyse lisääntymisestä. Lintulautaa tai pihaharakoita katsellessa kun vaikuttaa, että suurin osa eläintenkin välisestä kanssakäymisestä on aika turhanpäiväistä hilluntaa, naapurustelua ja ajan tappamista. Aina ei ole kiire selviytyä ja lisääntyä. Aikaa jää myös uteliaisuudelle, leikille ja ystävyydelle.

Ystävyys on luonnossa yleistä ja myös vastakkaista sukupuolta olevat eläimet voivat olla ystävyksiä. Jopa pariskunnat voivat olla myös ystävyksiä! Esimerkiksi talitiaisten ei teoriassa tarvitsisi talvisaikaan ylläpitää minkäänlaisia välejä kesäisten pesintäkumppaniensa kanssa, mutta silti ne liikuskelevat talvetkin yhdessä. Talitiaisten sosiaalisuus ei rajoitu vain puolisoon, myös naapuruus on arvossaan: Linnut pesivät kesästä toiseen samojen naapurien lähettyvillä ja viettävät runsaasti aikaa naapuriensa kanssa myös talvisaikaan, vaikka talvireviirit voivat olla kaukana kesälaitumilta.

Suolla saatat törmätä ystävyyteen ja turhanpäiväisyyteen.

Lisääntyminen ja hengissä selviäminen ovat toki tärkeitä kaikille eläville olennoille, myös meille ihmisille. Emme silti enää väitä, että lapset ja pitkä ikä ovat elämän arvon ainoa mittari. Päinvastoin, elintason lisääntyessä syntyvyys on kääntynyt laskuun, eivätkä nuorena kuolleet idolimme ole sen vähemmän arvostettuja kuin vanhaksi eläneet. Onko muiden eläinten elämän arvo sidoksissa sitten eri asioihin kuin ihmisten? Ehkäpä talitintin tai harakankin elämässä on akuuttia selviytymiskamppailua ja lisääntymistä tärkeämpiä asioita: ystävyyttä, huumoria, kauniita kesäpäiviä, harakan aarteita.

Ystävyydestä ja eläinten jokapäiväisestä puuhastelusta puhutaan silti aika harvoin luontodokumenteissa, koska se on hankala aihe taistelu- ja hyötynarratiivien kannalta. Evoluutiobiologit kutsuvat näitä tarinoita adaptionismiksi, siis kaiken selittämiseksi sen evolutiivisen hyödyn kautta.

Adaptionismi on ongelmallinen näkökulma, koska se mikä todella on jollekin toiselle olennolle hyödyllistä tai haitallista, jää usein omien subjektiivisten oletustemme varjoon. Saatamme olettaa, että rohkea ja suurikokoinen jänis on parempi kuin ujo rääpäle, vaikka todellisuudessa pelottomat ja lihavat jänöt jäävätkin helpommin ilveksen saaliiksi.

Televisiodokumentit eivät ole vain ikkuna eläinten ihmeelliseen maailmaan, vaan myös ikkuna oman kulttuurimme narratiiveihin. Tieteellisten tarinoiden tematiikasta kuultaa läpi viimevuosisatojen ihmiskunnan tarinat: Teollisen vallankumouksen tajuntaamme iskostama hyödyn palvonta, sovinistisen maailmanjärjestyksen maalaama kuva fyysisen voiman tärkeydestä, tai nationalismin luomat tarinat luonnollisista vihollisista. Jos haluaa tietää, mitä luonnossa todella tapahtuu, kannattaa siis suunnata kiikarien kanssa suolle. Ja katso! Siellä saatat törmätä ystävyyteen, turhanpäiväisyyteen ja ties vaikka mihin tuntemattomiin ilmiöihin.


Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi