Raulo: Elämän tarkoitusta ei voi omistaa – sen voi vain antaa ja saada
Kun ihminen omistamisenhalussaan ottaa haltuun totuuden, se puristuu ja kuolee.
Milloin viimeksi löysit palasen elämän tarkoitusta ihmiskohtaamisesta? Itse löysin äskettäin murusen. Olin sopinut tapaamisen puistonpenkille, koska koronarajoitusten Englannissa toisia ei saa tavata sisätiloissa. Satoi kaatamalla ja taivas oli likainen. Kotoa lähtiessä olin pahantuulinen ja kylmissäni, en olisi jaksanut pyöräillä mailitolkulla mutaista tietä saadakseni istua märällä penkillä puolitutun kanssa sateessa.
Kuitenkin menin. Muutama tunti myöhemmin havahduin siihen, että vaikka olin likomärkä, olin huomaamattani ilahtunut. Tuttavan kanssa penkillä kahvia ryystäessä olin tullut vahingossa altistuneeksi elämän tarkoitukselle. Se läikkyi syliini kuin maitokahvi emalimukista. Se tuntui ihmiskohtaamiselta, sellaiselta, joka laajentaa omaa maailmaa, puhaltaa eloa nuhjuisiin sielun huoneisiin. Kotiin pyöräillessä tuntui kuin olisin kantanut mukanani pientä tulenliekkiä ja virnuilin.
Vaikka hyvänä päivänä hurmoksen vallassa kirjoittaisi muistiinpanoja siitä, miten kaikki käy järkeen, muuttuvat nuo muistiinpanot sekaviksi suhrulapuiksi, kun elämän Marraskuu koittaa.
Vanhan intialaisen tarinan mukaan paholainen käveli tuttavansa kanssa ihmisen perässä. Yhtäkkiä ihminen kumartui ja poimi hiekasta jotain kiiltävää ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Mitä se oikein poimii”, kysyi paholaisen tuttava.
”Näyttäisi löytäneen pienen palasen totuutta”, sanoi paholainen.
”Eikös sinun pitäisi ottaa se pois, eiväthän ihmiset saa päästä totuuden jäljille”, tuttava hätäili.
”Ei huolta!”, vastasi paholainen, ”ihminen puristaa sitä niin kovasti, että eiköhän se ole kotiin päästäessä jo kuollut”.
Elämän tarkoitus ei ole mikään retorinen filosofia. Sitä ei voi omistaa. Vaikka hyvänä päivänä hurmoksen vallassa kirjoittaisi muistiinpanoja siitä, miten kaikki käy järkeen, muuttuvat nuo muistiinpanot sekaviksi suhrulapuiksi, kun elämän Marraskuu koittaa. Elämän tarkoitusta, sitä pientä tulen liekkiä, ei voi omia. Kun sitä puristaa, se kuolee.
Ja se, joka sulkee löytämänsä totuuden sirpaleet tomuisiin huoneisiin, päätyy varjelemaan pölyä ja vaalimaan kuolleita tarkoituksia.
Mutta ei sitä tarvitsekaan omistaa. Silloinkin, kun sitä ei itsellä ole, sen voi antaa ja saada. Se on Pyhä Henki, joka kulkee ihmisten verkostossa kuin sähkö hämähäkin seitissä. Sitä ei voi takaa ajamalla saavuttaa, mutta sille voi jättää ikkunan auki, ja katso: Silloin se tulee arvaamatta kuin kissa salareiteiltään.
Elämän tarkoitukset, ne merkityksellisyyden tunteet, jotka sitovat meidät sukupolvien ketjuun, maahan ja taivaaseen, ovat elävää vettä. Ne tunteet pysyvät elossa vain ollessaan liikkeessä. Ja se, joka sulkee löytämänsä totuuden sirpaleet tomuisiin huoneisiin, päätyy varjelemaan pölyä ja vaalimaan kuolleita tarkoituksia.
Jos siis päänsisäinen filosofi alkaa ankarana huudella, että sellainen elämän tarkoitus, jota ei voi kirjoittaa muistiin, on valhetta, silloin on hyvä tunkea muistiinpanolaput filosofin suuhun ja lähteä sateeseen tapaamaan tuttuja. Silloin saattaa tarjota leposijan ihmiskohtaamisissa asuvalle ilolle.
Huomenna sen on riennettävä jälleen, mutta ehkä tänä iltana se viipyy kanssamme.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Raulo: Kalevalan lukeminen opettaa, että ymmärrys on joskus yksityiskohtia tärkeämpää
PuheenvuorotKalevalamainen tapa kertoa tarinaa on lähempänä tieteen menetelmiä kuin uskoisi.
Raulo: Tekoälyn luoma taide imitoi ihmisen luovuutta
Puheenvuorot.jpg)