Raulo: Jokaisella ihmisellä on sydämessään sirpale, josta Jumalan kasvot heijastuvat hieman eri kulmasta

Raulo: Jokaisella ihmisellä on sydämessään sirpale, josta Jumalan kasvot heijastuvat hieman eri kulmasta

Aura Raulo on tottunut jaottelemaan tiedemaailmassa kohtaamansa ihmiset niihin, joille voi puhua uskonnosta selvin päin ja niihin, joille ei voi.

Tiedemaailmassa olen tottunut jaottelemaan kohtaamani ihmiset niihin, joille voi puhua uskonnosta selvin päin ja niihin, joille ei voi. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki ne, jotka kantavat jotakin vihjettä siitä, mikä heille on merkityksellistä elämässä. Se voi olla uskonnollinen symboli, risti tai huivi, mutta yhtä hyvin se voi olla alakulttuurin merkki: Led Zeppelin t-paita tai sininen tukka. Ajattelen, että nämä ihmiset haluavat jakaa jotain siitä, minkä ovat kokeneet elämässä merkitykselliseksi.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat kaikki tyylikkäät ja pliisut ihmiset, jotka sopivat katalogiin ja joiden olemus kätkee kaikki henkilökohtaiset filosofiat sisäänsä. Heille voi puhua elämän tarkoituksesta vasta muutaman lasillisen jälkeen. He ovat enemmistössä.

On luontevaa, että tiedemaailmassa omaa sisäistä maailmaa ei korosteta paljon. Tieteellä on oma filosofiansa, joka vaatii kaikkia keskittymään totuuksiin, jotka ovat kaikille yhtä totta. Se on kaunis filosofia, mutta ei suinkaan ainoa tapa kohdella totuutta ihmisjoukossa. Siksi Oxfordin yliopistossa on enemmän kappeleita ja rukoushuoneita kuin laitoksia ja tiedekuntia. Kun aurinko laskee, moni tieteilijä vetäytyy yhteisten totuuksien rakennuksista oman Jumalansa alttarille. Niin minäkin suuntaan Merton collegen kappelin iltahartauteen kuuntelemaan kuoroa ja katselemaan kirkkoväen silmistä heijastuvia valoja.

Hartaissa uskonnollisissa tilaisuuksissa ihmisillä on silmissään aivan tietty katse. Vaikka kasvot ovat ilmeettömät, silmissä kimmeltää jokin, joka on kuin kuun valoa. Nöyryyttä, rakkautta, pelkoa ja palanen hulluutta. Tunnistan tämän katseen parhaiten kirkossa, koska olen kristitty, mutta olen törmännyt siihen myös yllättävissä paikoissa. Toisinaan, kun muutoin niin agnostiset matemaatikkoystäväni miettivät jotakin monimutkaista ongelmaa, heillä on kasvoillaan sama pelon ja rakkauden sekamelska.

Useimmiten on tyydyttävä vain katsomaan toisen silmistä heijastuva valoa ja elettävä uskossa: sinä näet Jumalan, joille itse olen sokea.

Kerran tunnistin kyseisen katseen, kun istuin erään tutun ateistifyysikon kanssa penkillä yöllisessä Cambridgessa katsomassa tähtiä. ”Avaruus on niin hiljainen ja niin tyhjä. Siellä ei ole ketään. Olemme täällä aivan yksin, rauhassa”, hän sanoi hurmoksellinen virne kasvoillaan. Katolilaisen poikakoulun traumatisoituneelle kasvatille Jumalan poissaolo oli pyhä kokemus siinä missä Jumalan läsnäolo minulle.

Rippikoulussa opin keskiajalla eläneen fransiskaaniteologi Bonaventuran sanat: ”Siitä, että sanomme, että Jumalaa ei ole, ei seuraa, että Jumalaa ei ole, vaan siitä seuraa, että Jumala on.” Bonaventura väitti, että vaikka ihminen kieltäisi kirkkonsa Jumalan, hän jättää sydämeensä aina jonkin merkityksen hippusen, jonkin jakamattoman arvon tai kokemuksen kauneudesta, ja sinne hänen Jumalansa jää asumaan.

Ehkä jokaisella ihmisellä on sydämessään eri muotoinen sirpale, josta Jumalan kasvot heijastuvat aina hieman eri kulmasta. Joskus voi toki kohdata toisen, joka on nähnyt Jumalasta saman kuvan kuin itse. Silloin kaksi ihmistä voi katsoa yhdessä Jumalaansa. Mutta useimmiten on tyydyttävä vain katsomaan toisen silmistä heijastuvaa valoa ja elettävä uskossa: sinä näet Jumalan, joille itse olen sokea.

Sillä ei ole vaarallista olla sokea Jumalille. Vaarallista on vain olla sokea omalle sokeudelleen. Uskomalla, että vain oma Jumalani on totta, ihminen sortuu hengellisen väkivallan tielle. Ja toisaalta, Bonaventuran mukaan, uskomalla, että mitään Jumalaa ei ole, ihminen piilottaa oman Jumalansa itseltään.

Parasta on vain yrittää löytää oma Jumalansa ja tunnistaa uskonnollinen katse muiden silmissä silloinkin, kun sen kohde on itselle näkymätön. Nähdessään kuun valon toisen ihmisen silmissä voi hiljentyä tuntemattoman Jumalan edessä. Sitä lähemmäs kuun pimeää puolta tuskin koskaan pääsemme.

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi