Raulo: Ehkä muurit, passit ja lukot ovat vain pelon kuurankukkia, krumeluureja tunnehippusen ympärillä

Raulo: Ehkä muurit, passit ja lukot ovat vain pelon kuurankukkia, krumeluureja tunnehippusen ympärillä

Kun vanha pummi kertoi pubissa koiristaan, Aura Raulo ihmetteli, miksi oli äsken pelännyt.

Yö on kylmä, kun päätän kävellä kanavan vartta kotiin. Etsin talviyön tunnelmaa, mutta selkäpiitä hyytää Port Meadow’lta käyvä tuuli ja varjot rapisevat pimeän polun laitamilla. Tiedän, etteivät ne ole vain yöllisiä kuvajaisia, vaan joenrannan hämärien tyyppien varjoja. Asunnottomia pummeja ja huumediilereitä. Jossain haukkuu ahdistunut koira. Minulla ei ole enää varaa menettää yhtään lompakkoa, joten uppoudun huppuun ja kävelen nopeasti tynnyritulen äärellä lämmittelevien ryysyläisten ohi. Muistuu mieleen äidin sanat: pitää varoa, maailma on täynnä hulluja ja hurmahenkiä.

Kotikulmilla talviyön kauneus voittaa pelon. Ruoho on huurteessa, tähdet loistavat talojen yllä. Jään lumoutuneena tarkastelemaan auton ikkunaan piirtyvää kuurankukkaa. Se on täydellisen symmetrinen tähti. En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten pikkuriikkisten vesimolekyylien taipumus ottaa mukavia asentoja keskenään voi synnyttää jotakin niin kaunista ja tarkoituksenmukaisen näköistä kuin jääkide! Koko prosessiin tarvitaan vain yksi hippu pölyä, jonka ympärille vesi kiteytyy kuin salainen riimu, jonka merkitystä voi vain arvailla. Tai ehkä juuri ihmeellisintä kaikessa on, että lumihiutaleen monimutkaisella geometrialla ei ole mitään kaavaa. Se on lopulta vain pölyhiukkasen aiheuttama vesimolekyylien sattumanvarainen kuvaelma.

Ihmisen pelokas mieli toimii kuin jääkide: se tarvitsee vain hippusen totta, jonka ympärille rakentuu valtava kiderakenne.

Puhallan, ja tähden ydin sulaa. Takaa paljastuu pari keltaisia silmiä. Hypähdän säikähdyksestä ainakin metrin, ja kuuraikkunan takaa tuijottava spanieli alkaa haukkua hädissään. Säikähdystä seuraa järkytys: kuka on jättänyt koiraparan kylmään autoon!? Hälytän koko naapuruston pelastuspartioon, jonka seurauksena koira saadaan turvaan. Kanavarannan ryysyläisporukkakin ottautuu etsimää koiranomistajaa, joka tavoitetaan lopulta läheisestä pubista.

Pelastuspartion ryhmähenki on korkealla, ja loppuillasta ollaankin sitten yhdessä kaljalla kertaamassa jännitysnäytelmän vaiheita. Yksi vanhoista pummeista kertoo omista koiristaan ja kuinka ne ovat pitäneet hänet hengissä. Pubin omistajalla on eteisessä kehystettynä edesmenneen noutajan tassunjälki. Naapurinrouva on mukana säätiössä, jossa järjestetään ilmaista eläinlääkäripalveluita asunnottomille (Englannista löytyy hyväntekeväisyysjärjestö joka lähtöön).

Vaikea uskoa, että nämä ovat samoja ihmisiä, joita pelkäsin pimeällä polulla hetki sitten. Jään katsomaan ikkunan kuuraa, tällä kertaa sisältä päin, ja mietin, kuinka ihmisen pelokas mieli toimii kuin jääkide: se tarvitsee vain hippusen totta, jonka ympärille rakentuu valtava kiderakenne. Muurit, lukot, passit, tullit, ihmiskategoriat, kaikki yhteiskunnan tarkoituksenmukaiselta näyttävät rakenteet. Mitä jos ne ovatkin vain pelon kuurankukkia, ihmisten välisen epäluulon joka suuntaan laajenevia sakaroita? Kun omat ajatuksemme kristallisoituvat, ovatko ne vain sattumanvaraisia krumeluureja pikkuriikkisen tunnehippusen ympärillä?

Havahdun lämpimään puhallukseen kämmenellä: illan symbolispanieli on tullut nuolemaan kättäni naksujen toivossa. Ihmiset tarvitsevat jotain, joka sulattaa jäärakennelmiemme ytimen. Jos emme olisi niin lumoutuneita kristalleista, näkisimme paremmin ikkunan läpi. Ehkä huomaisimme, että pelon krumeluurien takana on kokonainen toinen todellisuus, josta hytisevä toveri katsoo meitä.

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi