Raulo: Taide muistuttaa, että olemme kaikki samasta juuresta syntyneitä

Raulo: Taide muistuttaa, että olemme kaikki samasta juuresta syntyneitä

Walesilainen kansanlaulu ja puolelta toiselle heiluminen johdattivat oivalluksen äärelle.

Kello on jo seitsemän illalla, istun yksin työhuoneella, keinun tuolilla juuri niin kuin yläasteen opettajat käskevät olemaan keinumatta, pureskelen kynää hajalle ja mietin, mitä on taiteen evoluutio. Olen lupautunut puhumaan aiheesta huomisessa seminaarissa, ja se hirvittää.

Olen kasvanut taiteilijaperheessä ja olen itse evoluutiobiologi. Luulisi, että minulla on tähän eväät. Mietin yhä uudestaan taiteen historiaa: luolamaalauksia, muinaisia symboliesineitä. Onko taide kommunikaatiota, hyödyttääkö se meitä? Kaikessa törmään samaan umpikujaan: Kun puhutaan taiteen synnystä, minkä evoluutiota se oikeastaan on? Ihmisyksilöiden vai ryhmien? Solujen? Geenien? Evoluutio on peli, jonka säännöt tiedän hyvin, mutta pelinappulat ovat nyt hukassa.

Olen lähestymässä jonkin sortin oivallusta ja nojaan tuolillani taaksepäin jalat pöydällä. Samassa Ric pistää päänsä ovesta ja moikkaa. Rojahdan niska edellä lattialle, eli se siitä oivalluksesta. ”Nyt ylös! Marcilla on mielettömät kansanmusasessiot olohuoneessa, meidän pitää ehdottomasti mennä”, Ric julistaa.

Saapuessamme paikalle hurja haitariyhtye villitsee Marcin olohuoneeseen pakkautuneita ihmisiä tanssiin. Viimeisenä ohjelmanumerona pariskunta aikoo laulaa walesinkielisen laulun. Marc pyytää hiljaisuutta, sillä vauva on nukahtanut paikalle hiipivän laulajan syliin. Esiintyjät aloittavat hiiren hiljaa. Pikkutyttö nukkuu kiltisti koko lauluesityksen ajan ja yleisö kuuntelee lumoutuneena, heiluen samaan tahtiin puolelta toiselle ja hyräillen kertosäettä. Tunnelma on harras, aivan kuin olisimme kaikki vanhoja ystäviä.

Sekunnin murto-osan päätöksissä päädymme yllättäen riskeeraamaan oman henkemme pelastaakseen tuntemattoman.

Parhaimmillaan taide on juuri tätä, ajattelen, ja otan Riciä kädestä. Se ei ole kommunikaatiota, mitään informaatiota ei siirry. Ennemminkin se on resonanssia, kuin tuuli joka puhaltaa välillämme ja saa meidät kaikki soimaan samaa nuottia. Sillä olemmehan sisäisesti samanlaisia, samasta juuresta syntyneitä. Taide liimaa meidät yhteen, muistuttaa, että olemme osa samaa elämänmuotoa, että voimme ymmärtää toisiamme ymmärtämällä itseämme ja toisin päin.

Ihminen on olentona yksilöyden ja yhteisyyden rajatapaus. Kun ajattelemme harkiten, olemme enemmän yksilöitä. Tutkimukset osoittavat, että mitä tarkemmin ja kauemmin ihminen harkitsee tekojaan, sitä itsekkäämmin hän toimii. Kun taas ajattelemme sydämellä, olemme enemmän kuin soluja, osa isompaa kokonaisuutta. Hätätilanteissa, sekunnin murto-osan päätöksissä päädymme yllättäen riskeeraamaan oman henkemme pelastaakseen tuntemattoman.

Taide johdattelee meitä tähän samaan sydämellä ajattelemisen tilaan, jossa unohdamme hetkeksi yksilöyden ja muistamme, että olemme yhtä. Ehkä ei olekaan mielekästä kysyä miten evoluutio muokkaa taidetta vaan pikemminkin, miten taide muokkaa elämän rakennetta ja evoluutiota.

Meissä elää konflikti eristyneisyyden ja yhteisyyden välillä. Haluamme olla erityisiä yksilöitä ja samalla salaa toivomme, että voisimme tavoittaa toisemme täysin, sulautua yhteen. Sitä on rakkaus, yleistä, yhteistä ja iäistä. Rakkaudessa ei ole yksilöitä. Eino Leinon sanoin:

”Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä ja
sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.”

Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi