Puheenvuorot

Raulo: Hyväksytkö rasismin pysyvänä tosiasiana? – Uskot myyttiin

Elämme välitilassa, jossa länsimaisen kulttuurin jääkaapista löytyvät vuosisatoja vanhat kasvustot: orjuuden, kolonialismin, rotuopin ja syrjinnän versot.

15.06.2020 13:00
Aura Raulo

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että elämä vaihtaa genreä? Ensioire on se, että tutut lempikirjat tai elokuvat eivät enää kosketa. Ennen elämään kuulautta tuonut Paolo Coelho alkaa kuulostaa itsekeskeiseltä kaiken hyväksyjältä. Amelien elämänrakkaus alkaa vaikuttaa neuroottiselta ja hämähäkkimiehen sukkahousut naurettavilta. Niin sitä sitten makaa riippumatossa tai laiturilla, täydellisenä kesäpäivänä täydellisen drinkin kanssa ja hämmentyneenä katsoo maailmaa, että mikäs täällä olikaan jännittävää, kaunista ja tärkeää?
Kun näkökulma elämässä vaihtuu, ihminen joutuu välitilaan. Ensimmäisenä huomaa sen, mikä ei ole hyvää tai totta, vaikka muita vaihtoehtoja ei vielä näy. Tyhjyyden keskeltä voi kuitenkin vähitellen löytyä uudenlaisia koskettavia tarinoita.
Mustien amerikkalaisten räppilyriikat tai Iranin vallankumous alkavat yhtäkkiä kiinnostaa. Välitilassa haahuillessaan voi törmätä myös kaameisiin homekasvustoihin, jotka entisessä maailmanjärjestyksessä on tullut jotenkin hyväksyneeksi. Homekasvuston nimi voi olla esimerkiksi systeeminen rasismi.

Ihmiskunta hallitsee itseään tarinoiden ja myyttien avulla, minkä vuoksi kirjat ja elokuvat ovat meille niin tärkeitä.

Mutta enhän minä ole koskaan hyväksynyt rasismia aatteena! Olen vain hyväksynyt tosiasiana, että elän rasistisessa maailmassa, että rasismia on kaikkialla ja että sen muuttaminen on vaikeaa, ehkä mahdotonta. Vai onko?
Kuinka tosissani olen yrittänyt muuttaa rasismia? Totuus on, että kun sanon ”olen hyväksynyt tosiasiana” tarkoitan oikeasti ”olen alkanut uskoa tähän myyttiin”.
Ihmiskunta hallitsee itseään tarinoiden ja myyttien avulla, minkä vuoksi kirjat ja elokuvat ovat meille niin tärkeitä. Tarinamme ovat kuin muurahaisen pesä. Rakennamme ne yhdessä, korsi kerrallaan, ja lopulta olemme täysin riippuvaisia niistä ja annamme niiden hallita elämäämme. Tai niin ainakin luulemme.
Todellisuudessa emme ole muurahaisia, vaan voimme jättää pesän ja rakentaa uuden. Yksi vaarallisimmista tarinoistamme on muuttumattomuuden myytti. Siis se, että jokin kulttuurimme ilmiö on pysyvä, eikä sitä voi muuttaa, vaikka haluaisi.
Muuttumattomuuden myytti voi olla konservatiivinen tai lapsenomainen kokemus siitä, että asioilla on yksi oikeanlainen tila. Että juhannusta kuuluu juhlia näin, maaseudun tulee näyttää tältä ja suomalaisella on oltava vaalea iho. Mutta muuttumattomuuden myytti voi olla myös kuin lannistunut asenne vuosia nurkassa nököttäneitä muuttolaatikoita kohtaan: en varmasti saa niitä purettua nyt kun en ole tähänkään asti saanut.
Muuttumattomuuden myytin voi särkeä vain henkilökohtainen kriisi, joka pudottaa ihmisen tarinoiden välitilaan. Kun kokonainen kansakunta, tai ihmiskunta, joutuu pandemian vuoksi välitilaan, alkavat ihmiset kyseenalaistaa kulttuurimme ”muuttumattomia” ilmiöitä: Onko totta, että emme muka pysty elämään toistemme ja luonnon kanssa harmoniassa? Yritimmekö tosissamme?
Välitilassa länsimaisen kulttuurin jääkaapista löytyvät vuosisatoja vanhat homekasvustot: orjuuden, kolonialismin, rotuopin ja syrjinnän versot, jotka yhä vaikuttavat, vaikeuttavat ja tappavat ihmisiä kaikkialla. Kaiken tämän voi nähdä kirkkaasti, sillä myyttien välitilassa ihminen on rehellisimmillään.
Emme voi elää pitkään ilman tarinoita. Siksi tarvitsemme nyt vähemmistöjen ääniä, uusia tarinoita uusien myyttien rakentamiseen. Toivotaan, että niissä tarinoissa kuuluvat ihmiskunnan moninaiset äänet. Ja toivotaan, että niiden taustahuminassa soi välitilan pohjaton hämmennys. Lupaus siitä, että tämäkään tarina ei ole muuttumaton.

Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.