Raulo: Jumala voi pudota kirsikkapuusta kahvikuppiin

Raulo: Jumala voi pudota kirsikkapuusta kahvikuppiin

Ajatus siitä, että Jumala hallitsee ihmisiä ja ihminen luontoa, on monin tavoin ongelmallinen.

Takapihalla aamukahvia juodessa kirsikka putoaa puusta suoraan kahvikuppiini. Vasta hetki sitten odotin malttamattomana kirsikkapuun puhkeamista kukkaan ja nyt se on jo marjassa. Punarinnan poikanen on jo aikuinen punarinta, muurahaiset ovat rakentaneet uuden pesän rosmariiniruukkuun, kun edellinen tuhoutui kesän ensisateiden aiheuttamassa tulvassa. Neljätoista viikkoa kotiin suljettuna on tehnyt takapihan ekosysteemistä tutumman kuin koskaan.

Siitä on aikaa, kun viimeksi ehdin kunnolla seurata vuodenaikoja. Se vaatii yhdessä paikassa olemista, ikkunasta ulos tuijottamista kahvikupin äärellä. Säätiedotusten kuuntelemista radiosta sumuisina aamuina. Lähimetsässä tai joutomaalla koiran kanssa haahuilua. Monille suomalaisille tämä on tuttua puuhaa ja olemmekin hyvin tietoisia ekosysteemimme tilasta ja muutoksista verrattuna moniin muihin. Lähiluonnon tila on yksi kaikkein helpoimmista naapurusjutustelun aiheista. Politiikasta emme ehkä osaa keskustella, mutta muuttolinnuista, maan happamuudesta ja vesien rehevöitymisestä kyllä. Pohjoisesta näkökulmasta on vaikea uskoa, että suurten kaupunkien tiedepiireissä riidellään siitä, voiko ilmastonmuutosta kukaan oikeasti henkilökohtaisesti havainnoida. ”Eihän parin asteen lisäys vuosisadassa voi tuntua yksilöstä miltään!” siellä väitetään. Luonnontieteilijät eivät aina muista, että ihmiselle, joka katsoo ulos keittiön ikkunasta joka aamu vuosikymmenten ajan, ei ole vaikea huomata kuinka kevät aikaistuu ja lintulaudan lajit vaihtuvat.

Suomalainen luontosuhde on arvokas, sillä se perustuu kuuntelemiseen, katselemiseen, mukana elämiseen. Siinä on Fransiskus Assisin asennetta: Ajatus siitä, että luonto itsessään on pyhä ja me olemme osa tätä pyhyyttä. Aina ei ole kuitenkaan itsestään selvää, mikä on kristinuskon ja luontosuhteen yhteys. Seurakunnan nuorisotyössä puhutaan yhteisvastuusta ja veisataan synnintunnon kourissa 1980-luvun ympäristöaktivistien kirjoittamia lauluja tehtaiden saastepilvistä ja myrkytetyistä vesistöistä. Ympäristöahdistuksesta kuvastuu ihmisen vastuu luonnosta ikään kuin lemmikkieläimistä tai lapsista, ajatus siitä, että meidät on asetettu luonnon yläpuolelle siitä huolehtimaan.

Luonto ei todellisuudessa koostu toisistaan erillisistä yksiköistä, vaan olemme kaikki osa samaa kuhinaa.

Suomen ajoittain karu, ajoittain paratiisimainen luonto ja muinainen suhteemme siihen on väistämättä muokannut tulkintojamme kristinuskosta, mutta niin on myös kristinusko muovannut suhdettamme luontoon. Ihmiset, jotka kokevat Jumalan olevan hallitsijana maailman ulkopuolella, kokevat helposti myös oman suhteensa luontoon ulkopuoliseksi. Siinä korostuu vastuu ja valta, ihmisen voima ja luonnon heikkous. Mutta ihmiset, jotka kokevat Jumalan läsnä olevana maailmassa, pyhänä henkenä systeemin loimilangoissa, kokevat helposti myös itsensä osana luonnon pyhää kuhinaa.

Ajatus Jumalasta ihmisten hallitsijana ja ihmisistä luonnon hallitsijana on ongelmallinen, sillä vastuuta ei voi kantaa pelkän vastuuntunnon avulla. Tarvitaan Rakkaus. Ja sen rakkauden on ulotuttava koko luomakuntaan, kaikkeen pyhään ja lopulta myös itseen, sillä olemme itse sen luonnon osia, jota haluamme suojella.

Luonto ei todellisuudessa koostu toisistaan erillisistä yksiköistä, vaan olemme kaikki osa samaa kuhinaa. Samoin ovat luokitukset ja hierarkiat vain ihmismielen kiemuroita, joita todellinen rakkaus ei tunnusta. Jospa Jumalani onkin muurahaispesässä, tai kirsikassa, joka putosi kahvikuppiini. Osaanko palvella tätä puutarhaa sillä hartaudella, jolla soisin Jumalaa kohdeltavan?

Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi