Raulo: Kun yrität ajatella kuin poni tai kuusi, olet lähempänä pyhää
Vaikka emme koskaan tavoita heinän tai kissan kokemuksia elämästä, on toiseuden tunnistaminen itsessään hengellinen asia.
Istun veljeni kanssa rantakalliolla. Leikimme muinaista leikkiä, jossa koitamme arvailla, mitä muut luontokappaleet ajattelevat meistä, ihmisistä. ”Kuuset ehkä ajattelevat, että ihminen on lyhyt ja turha olento, hirveän huono pysymään pystyssä”, veljeni tuumii. ”Puille pystyssä pysyminen on kunnia-asia. Kaikki mitä me teemme näyttää niistä varmaan holtittomalta kaatuilulta”.
”Toisaalta, ehkä heinä kadehtii ihmisen vahvaa vartta, joka ei taivu tuulessa.”
”Kissat taas ajattelevat, että ihmiset ovat kuin työläismuurahaisia, joiden tehtävä on rakentaa kaikki se yhteiskunta-ja infrastruktuuri, jota tarvitaan kissojen kunnianarvoiseen elättämiseen. ”
Toisten olentojen näkökulman leikkiminen on hauskaa, mutta myös tärkeää. Vaikka emme koskaan tietenkään tavoita kuusen tai heinän tai edes kissan todellisia kokemuksia elämästä, on toiseuden tunnistaminen itsessään hengellinen asia. Ihmisiä on aina kiehtonut eläinten älykkyys ja toiminta, jopa siinä määrin, että internet on eläinvideoita pullollaan. Toisten eläinten aivoitukset kiehtovat meitä silkasta uteliaisuudesta, mutta myös siksi, että ne osoittavat meille oman marginaalisuutemme. Ihmisyys ei ole kaikki kaikessa.
Valon muuttaminen sokeriksi on aivan yhtä syvällinen kokemus kuin muistaminen, rakastuminen tai ymmärtäminen.
Muistan elävästi sen hetken, kun kasiluokkalaisena heppatyttönä istuin tallissa lukemassa algebraa. Olin innostunut sekä matematiikasta että poneista ja näiden kahden asian yhteensovittamattomuus löi minut ällikällä. Katsoin viisaan ponin silmiin ja ajattelin ”Sinä et ymmärrä mitään algebrasta, mutta minäpä ymmärrän”. Ylivertaisuuteni loisto kesti noin kymmenen sekuntia, kunnes väistämätön jatkoargumentti tupsahti mieleni postiluukusta. Jos on asioita, jota minä ymmärrän, mutta poni ei, on myös oltava asioita, joita poni ymmärtää, mutta minä en.
Ihmisen itsekeskeisyys on käsittämättömän suurta. Vaikka olemme loogisia olentoja (ainakin omasta mielestämme), on meidän silti sanomattoman helppo uskoa siihen epätodennäköiseen skenaarioon, jossa kaikki, siis aivan kaikki olennot, ovat vain sen verran olemassa, minkä verran niillä on yhteistä ihmisten kanssa. Hevonen on kuin tyhmä ihminen, kissa on kuin laiska ihminen, keskushermostoa vailla elävät heinät ja puut ovat kuin unessa oleva ihminen. Mutta siinä missä kasveilta puuttuu ehkä kokemus ajattelemisesta, meiltä puuttuu kokemus yhteyttämisestä. Varmaa on vain se, että elämä tuntuu varmasti kaikista elollisista olennoista joltakin, ja kukin kokee elämisen omalla tavallaan. Valon muuttaminen sokeriksi on aivan yhtä syvällinen kokemus kuin muistaminen, rakastuminen tai ymmärtäminen.
Jos ihmiset ovatkin itsekeskeisiä, ovat ponit ehkä vielä itsekeskeisempiä. Me sentään yritämme ymmärtää, millaista on olla joku muu. Toiseuden kokemus on avain pyhän kokemiselle. Eikä vähiten siksi, että olemme toisia myös toisillemme. Ne hetket, jolloin tulemme tietoisiksi toistemme olemassa olosta, myös siitä osasta joka on jakamattomasti erilaista kuin me itse, ovat pieniä ihmeitä. Niissä hetkissä olemme enemmän kuin osiemme summa.
Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Raulo: Ystävyys ja hengailu ovat luonnoneläinten normaalia toimintaa, vaikka luontodokumentit kertovat toisenlaista tarinaa
PuheenvuorotTelevisiodokumentit eivät ole vain ikkuna eläinten ihmeelliseen maailmaan, vaan myös ikkuna oman kulttuurimme narratiiveihin.
