Raulo: Maailmankaikkeus on niin suuri, että suru hukkuu siihen, ja ilo kaikuu sen seinistä
Hiirten jalanjäljet johtavat valtavan suureen tuntemattomaan autiomaahan, joka saattaa lisätä ymmärrystämme siitä, kuinka vähän me oikeastaan tiedämme hiiristä tai mistään muustakaan.
Viime aikoina minua on vaivannut tieteen tekemisen melankolia. Hiiret käyttäytyvät aivan päinvastoin kuin luulisi, laboratoriossa mikään ei toimi niin kuin pitäisi, ja tutkimusten tulokset ovat täysin mystisiä.
Mitä enemmän tutkimme maailmaa, sitä käsittämättömämmältä se vaikuttaa. Lohtunani on ranskalaisen filosofi André Giden (1869–1951) sanat: ”Seuratkaa niitä, jotka etsivät totuutta, ja paetkaa niitä, jotka ovat sen löytäneet.”
Ehkä minunkin piskuiset ponnisteluni vielä muuttuvat ihmiskuntaa kannatteleviksi ymmärryksen säikeiksi.
Tiedemaailmassa totuus on kuin pienten vuoristopurojen muodostama joki. Mikään yksittäinen tutkimustulos, vaikka kuinka uusi ja moderni, ei yksistään vielä paina paljoa, vaikka skandaalihakuinen media niin usein tahtookin väittää. Vähitellen tiedonmuruset kasautuvat ymmärrykseksi, ajattelumme muuttuu ja sen mukana pelkomme, unelmamme ja koko kulttuurimme.
On myös lukuisia muita meille varsin tuntemattomia kulttuureita, joissa skitsofreniaa ei edes koeta sairautena.
Ennen Sigmund Freudia ihmiset pelkäsivät itsensä ulkopuolisia hirviöitä, demoneita, toisiaan. Psykoanalyysin myötä olemme oppineet pelkäämään omaa mieltämme.
Niin tieteen, uskonnon kuin taiteenkin kannalta on olennaista, että ihmiskunnan ymmärrys ei koostu vain tiedosta, vaan myös tuntemattoman kokemuksesta. Ymmärrystä syntyy, kun voimme skaalata sen, mitä tiedämme siihen, mitä emme tiedä.
On eri asia osoittaa, että tietty geeni on yhteydessä skitsofreniaan kuin osoittaa, että on myös arviolta tuhansia muita sairauteen vaikuttavia geenejä, joista emme tiedä mitään. Puhumattakaan siitä, että on myös lukuisia muita meille varsin tuntemattomia kulttuureita, joissa skitsofreniaa ei edes koeta sairautena.
Tuntemattoman tuijottaminen on parasta lääkettä moderniin narsismiin ja itseensä hukkumiseen.
Itse etsin totuudenmurusia hiirien jalanjäljistä. Saattaa olla, että löydän jotakin uutta tietoa, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on, että hiirten jalanjäljet johtavat valtavan suureen tuntemattomaan autiomaahan, joka saattaa lisätä ymmärrystämme siitä, kuinka vähän me oikeastaan tiedämme hiiristä tai mistään muustakaan.
Kun maailmankuvaan mahtuu suuri salattu alue, se vaikuttaa kaiken mittakaavaan. Ihmisen surut hukkuvat sen valtavuuteen, ja olemisen ilo kaikuu sen seinistä tuhatkertaisena. Siksi tieteen tekeminenkin voi olla hengellinen harjoitus. Tuntemattoman tuijottaminen on parasta lääkettä moderniin narsismiin ja itseensä hukkumiseen. Se pakottaa ulos itsestä taivaiden alle ja vapauttaa elämään muille kuin itselleen.
Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Raulo: Elämän perusyksikkö ei ole geeni, yksilö tai ryhmä, vaan sitä kannattaa etsiä harmoniasta
PuheenvuorotIhmiskunnan toimintaa ei voi todella ymmärtää vain ihmisiä ymmärtämällä, on ymmärrettävä myös ihmisten välisiä sointuja, yhteisöjen harmoniaa.