Raulo: Meillä on taiteen katsojan nälkäiset silmät, joilla pystymme ihmeisiin

Raulo: Meillä on taiteen katsojan nälkäiset silmät, joilla pystymme ihmeisiin

Mielemme on täynnä siveltimiä. Mistä syntyy taide ja kauneus?

Työmatkalla kesä on kauneimmillaan. Pysähdyn katsomaan vasta-auenneita ruusuja. Naapuri osoittaa taivaalla spiraalinmuotoista pilveä ja huutaa: ”Katso Jumalan taidetta!”. Niin kuin naapureilla on tapana, pysähdymme puhumaan luonnon kauneudesta: Kimalaiset lentävät kuin humalaiset pubista pubiin, lemmikit ovat kuin taivaan sirpaleita, kissa aurinkolaikussa on kuin kylpevä kuningatar. Ilahdun suunnattomasti tästä naapurini leikkisästä näkökulmasta arkipäivän ilmiöihin. Ajattelen, että hänen tapansa katsoa maailmaa on itsessään Jumalan taidetta.

Muutama vuosi sitten halusin ottaa selvää, onko taide oikeasti lähtöisin taiteilijoista, vai missä se oikeastaan syntyy. Järjestimme vanhojen körttikavereiden kanssa nuorten taideleiriä Aholansaaressa, ja päätimme tehdä kujeen: Uskottelimme nuorisolle, että saarella olisi kuuluisan postmodernistisen installaatiotaiteilija ”Bertil Martenin” retrospektiivinäyttely.

Ehkä Jumala on taiteilija, ja pilvet ovat hänen siveltimenvetojaan.

Olimme keksineet koko taiteilijan, mutta se ei estänyt meitä väsäämästä näyttelyjulisteita ja mainosvihkosia, joissa kuvailtiin Martenin merkitystä pohjoisen melankolian, venäläisen surrealismin ja eurooppalaisen avantgarde-taiteen yhdistäjänä 1960-luvun kireässä poliittisessa ilmapiirissä. Valitsimme näyttelyn sijainniksi hylätyn autiotalon täynnä roinaa, ja kiinnitimme joka huoneen seinälle pienen lapun, jossa oli sattumanvarainen teosnimi, vuosiluku ja teoksen materiaali, kuten oikeissa taidenäyttelyissä.

Sitten kierrätimme teinejä pienissä ryhmissä huoneista toiseen katsomassa näitä ”installaatioteoksia”. Ensimmäiselle ryhmälle näytin vain teoksen nimen ja kysyin mitä teos heidän mielestään kuvaa. Nuoret analysoivat sydänverisesti lautakasoja ja näkivät rikkinäisessä jalkalampussa taiteilijan kuolleen puolison kasvot. Seuraavalle ryhmälle syötin ensimmäisen ryhmän sanat teosesittelynä: ”Tämä teos kuvastaa taiteilijan puolison kuolemaa…”

Ryhmä ryhmältä teosten merkitys kasvoi ja Bertil Martenin taiteesta tuli totta. Kierroksen jälkeen pyyhin kyyneliä, kun nuoret kuvasivat kuinka Martenin taiteen teemat, syvä yksinäisyys, menetyksen pelko ja viattomuuden kaipuu olivat koskettaneet heitä. Yksi leiriläinen katsoi sameaa ikkunaa ja kuvasi, kuinka voi samaistua Martenin tunteeseen jäämisestä lasin taakse, eristyksiin ihmisten maailmasta.

Lopulta paljastin heille, että taiteilijaa ei ollut koskaan ollutkaan, ja että he olivat itse luoneet Bertil Martenin taiteen pelkällä taiteen katsojan nälkäisellä silmällä. Alkuperäinen kepposmieliala oli saanut hartaan sävyn. Bertil Martenia ei koskaan ollut, mutta hänen taiteensa oli koskettanut monia.

Ehkä Jumala on taiteilija, ja pilvet ovat hänen siveltimenvetojaan. Mutta niin ovat myös meidän mielemme täynnä siveltimiä, joilla maalaamme maailmastamme taidetta. Kotimatkalla pysähdyn taas katsomaan ruusuja ja mietin, kuinka kaunis onkaan ihmisen silmä.


Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi