Raulo: Argumentointiin uupunut ihminen löytää pyhyydestä tilaa ja piilopaikan määritelmiltä
Ihmisellä on oltava tilaa kokea ja ajatella maailmaa niin, ettei jokainen ajatus ole vasta-argumentti jonkun toisen ajatukseen.
Yksi suurista pubi-iltojen huveistani on haastaa ujoja matemaatikkoja puhumaan siitä, mikä heille on pyhää. Se on logiikan lapsille usein vaikea aihe, mutta muutaman kaljan jälkeen tieteilijät alkavat kertoilla mystisistä kokemuksistaan. Suuret oivallukset, rakastuminen, isoäidin kuolema, rock-festarit tai muistot lapsuudenkodin rituaaleista ovat saaneet yhden jos toisenkin matemaatikon kyyneliin.
Hollantilainen ystävä kuvailee, kuinka äidin sademetsäkasetit ovat aina olleet hänelle tie pyhän äärelle. Kiinnostun heti. Mitkä ihmeen sademetsäkasetit? No, sellaiset sademetsien ääniä ja 90-luvun ambient-musiikkia yhdistelevät rentoutuskasetit, hän selittää. Ja se ajatus sademetsistä yleensä! Suuri tuntematon paratiisi kaukana täältä. On kiehtovaa, että ystäväni ei ole koskaan käynyt sademetsässä eikä muutenkaan viihdy ulkona, mutta silti juuri siellä, kaukaisissa ekosysteemeissä, asuu hänen Jumalansa.
Mietimme Brexitiä ja Facebookista tuttua lukiokaveria niin, ettemme huomaa pajunkissoja ja lapsen koulukiusaamista.
Mielessäni käy tietysti suomalaisen metsäluontosuhteen ylivertaisuus, mutta nipistän itseäni: kukaan ei voi kritisoida toisen pyhää. Se onkin parasta näissä keskusteluissa. Pyhästä puhuminen, varsinkin pubissa, saa analyyttisimmatkin väittelijät vapautumaan vastarannan kiisken velvoittavasta virasta ja ilomielin muistelemaan oman elämänsä kauneimpia kohtia. Omista kokemuksista puhumisessa on se hyvä puoli, että ne ovat varmasti totta, ja kun ihmisen ei tarvitse markkinoida tai puolustaa omaa maailmankuvaansa, paljastuu hänestä usein kirjavampi kuva.
Hollantilainen matemaatikko kuvailee hienosti, kuinka ihmisen ajatukset ovat kuin susilauma: Niiden on tultava toimeen keskenään ja kyettävä yhteistyössä puolustamaan reviiriään sen rajoilla. Susien täytyy kuitenkin myös saada hajaantua ja juoksennella vapaasti mystisten metsiensä laajoilla ydinalueilla. Ihmisellä on oltava tilaa kokea ja ajatella maailmaa niin, ettei jokainen ajatus ole retorinen vasta-argumentti jonkun toisen ajatukseen. Tai muuten eksymme peilien labyrinttiin.
Peililabyrintti-ilmiö johtuu siitä, että vaikka olemme ihmisinä aina yhtä ujoja ja vaikeasti tavoitettavia, olemme tiedon tasolla enemmän yhteydessä toisiimme kuin koskaan. Tämäkin kolumni on osa valtavaa tukehduttavaa informaation tulvaa, jonka keskellä me elämme, identifioidumme ja etsimme totuutta ja toisiamme. Talvisen Helsingin mustuudessa valomainokset ovat ainoa asia, mitä kaupungista erottaa. Koulussa nuoria opetetaan suojelemaan itseään mainoksilta ja perustelemaan poliittisia mielipiteitään, jotta he pärjäisivät maailman nakkikioskijonoissa.
Kun merkityksen kohteet ovat kaukana, elämä tuntuu suuremmalta, siinä on etäisyyksiä, tyhjyyttä, tilaa hengittää.
Kotiemme turvassa sitten tuijotamme sosiaalisen median unelmakudosta ja luemme uutisia maailmalta. Kaikkeen täytyy pystyä suhtautumaan, ottamaan kantaa ja asennoitumaan, ettei joudu manipulaatiokoneistojen ruoaksi. Kaikkein ahdistuneimmat ja herkimmät muuttavat kesämökille asumaan vuoden ympäri. Ehkä tietotulva täyttää meidät näennäisen yhteyden kokemuksella, joka korvaa todellisen yhteyden ympäröiviin ihmisiin, tapahtumiin ja luontoon. Mietimme Brexitiä ja Facebookista tuttua lukiokaveria niin, ettemme huomaa pajunkissoja, lapsen koulukiusaamista, taloyhtiötä uhkaavaa kaavamuutosta, naapurin Tiinan uutta koiraa tai muita merkittäviä lähiympäristön skandaaleja. Kun korvissa kohisee koko maailman kohina, ei ihme, että ihmisiä riivaa tilan kaipuu.
Mietin hollantilaista metropolissa kasvanutta ystävääni ja sademetsäkasettien hartautta. Etsimällä Jumalaa jostain äärimmäisen kaukaa länsimaisen kakofonian kourissa litistyvä ihminen pyhittää itselleen tilaa. Kun merkityksen kohteet ovat kaukana, elämä tuntuu suuremmalta, siinä on etäisyyksiä, tyhjyyttä, tilaa hengittää. Siihen tilaan retoriseen maailman uupunut ihminen voi piiloutua informaatiolta ja määritelmiltä, katsoa joen toisella puolella avautuvaa metsää ja ajatella kuin lapsi: ”Jossain tuolla kaukana on vielä maa, josta en ole kuullut mitään”.
Kirjoittaja on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Raulo: Pappi, tieteilijä ja taiteilija kadehtivat toisiaan, kunnes kokki puuttui puheeseen
PuheenvuorotKutsumustyö, mikä kirous!