Ruuskanen: Parhaimmillaan auttajan äänestä tulee osa autettavan sisäistä äänimaailmaa
Päämäärän tavoittelu voi aiheuttaa vauhtisokeutta, jolloin terapiassa herätellään sisäistä valmentajaa.
Loppuuko perheneuvonta siihen, että olen parantunut? Päättyykö pariterapia siihen, että olemme taas onnellisia ja ehjiä?
Jokainen psykoterapeuttinen suhde päättyy joskus, mutta usein ihmisillä on tunne, että jotain jää kesken, kun on lopettamisen aika. Joskus käy niinkin, että perheneuvonnan huoneissa käydään läpi pettymyksen ja turhautumisen tunteita juuri silloin kun yhdessä tehty työ on saatettu päätökseen. Kun loppu häämöttää, tulee yhtäkkiä tunne, ettei ole edistytty yhtään mihinkään. Että ne kaivatut muutokset ovat itsessä tai parisuhteessa jääneet toteutumatta.
Matka tuntui kestävän loputtoman kauan. Hän oli juossut läpi vaikeiden maastojen, läpi sateiden ja tuulien yötä päivää. Hän oli kompastellut, kaatunut ja aina jatkanut matkaansa. Hänen koko ruumistaan särki ja vihdoin hän näki maaliviivan siintävän edessään. Juuri kun hän pystyi kuvittelemaan ylittävänsä sen, hän huomasi pysähtyvänsä kuin seinään. Hän valahti polvilleen. Oli ihan hiljaista ja silti hän pystyi aistimaan ympärillään pettymyksen kohinan, kohinasta erottui monia moittivia ja ankaria ääniä:
”Nouset vaan ylös ja vaikka kierit loppumatkan!”
”Olet liian lähellä luovuttaaksesi”
”Näit kaiken vaivan ja nyt luovutat!”
Vaativat äänet täyttivät hänen joka sopukkansa, ja silti hän tiesi, ettei voisi jatkaa enää metriäkään ei juosten, ei kävellen, ei edes ryömien.
Jostain hyvin läheltä kuului myös toisenlainen ääni. Ääni, joka kuului hänen valmentajalleen. Oppaalle, joka oli seurannut hänen pitkää taivaltaan, rohkaissut ja valanut uskoa pimeimmillä hetkillä. Samassa valmentajan kasvot olivat hänen lähellään, ja hän pystyi erottamaan, että tämä hymyili. Valmentajan ääni oli täynnä myötätuntoa. Hän kertoi olevansa ylpeä tehdystä matkasta ja voitetuista vaikeuksista.
”Mutta entä maali?”, juoksija kysyi heikolla äänellä.
“Sehän oli jo niin lähellä.”
”Sinä pääsit tähän asti ja se on jo hienoa. Jatkat matkaa, sitten kun sinä jaksat, sitten kun sinä olet siihen valmis.”
Monesti niin terapiassa kuin muissakin prosesseissa asetamme itsellemme maalin, joka on voimiimme nähden liian kaukana. Ja kun sitten emme saavuta päämäärämme, on pettymys niin kova, että se estää meitä tuntemasta ylpeyttä jo taitetusta matkasta. Pienemmät voitot eivät tunnu miltään sen rinnalla, kun suurin voitto jää saavuttamatta.
Terapeuttinen prosessi on onnistuneimmillaankin vain kappale yhdessä kuljettua matkaa.
Silloin on terapeutin tai muun auttajan tehtävä toimia tarinan lempeän valmentajan tavoin: Sanallistaa yhdessä tehtyä matkaa ja kerrata sen vaiheita, muistuttaa mistä lähdettiin liikkeelle ja mihin asti ollaan tultu. Psykoterapia tai perheneuvonta ei nimittäin – toivon mukaan – pääty siihen, kun ovi menee viimeistä kertaa kiinni.
Parhaimmillaan auttajan äänestä on tullut osa autetun sisäistä äänimaailmaa. Se tarkoittaa, että vuoropuhelu jatkuu, vaikka keskustelu huoneessa onkin hiljentynyt. Jotkut keskustelut pääsevät maaliinsa vasta vuosien kuluttua; jokin tapahtuma voi laukaista oivalluksen joka liittyy johonkin terapiassa kesken jääneeseen. Terapeuttinen prosessi on onnistuneimmillaankin vain kappale yhdessä kuljettua matkaa. Se ei ole suoritus jolla on alku ja loppu ja jossa tavoitteet asettaan alussa ja vasta niiden toteutuminen tarkoittaa prosessin onnistuista ja maaliin pääsyä. Psykoterapia on samalla vertauskuva elämästä, tärkeintä ei ole perille pääsy vaan itse matkan teko.
Siinä he lepäävät illan jo pimetessä, tähtitaivaan alla. Valmentaja ja juoksija puhelevat hiljaa ja jakavat eväänsä, levittävät kartan ja tutkivat yhdessä tehtyä matkaa ja kaikkea sen varrella tapahtunutta. Ja seuraavana aamuna, kuka tietää, maalin pääseminen ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Tai käykin niin, että maaliin pääsy ei tunnu enää tähtitaivaan näkemisen jälkeen niin tärkeältä.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Keho muistaa traumat, mutta se muistaa myös kaiken hyvän
PuheenvuorotMitä varhaisempia hyviä asioita keho muistaa, sitä enemmän meillä on vaikeinakin aikoina kykyä luottaa ja tukeutua.
